Valitan

Te kaikki, jotka tunnette Kettukiven mummon, olette varmaankin pohtineet miten mummo on saanut itselleen niin täyteläisen vartalon. Nyt paljastan teille kaikille sen ihmeaineen. Se on VI-TA-MA-juoma. Nauttimalla säännöllisesti tätä kyseistä juomaa, teidänkin ruumiinne kuoppaisuus katoaa, ulkonäöstänne häviää kaikki kuluneisuus ja latteus, hermonne vahvistuvat, itseluottamuksenne kasvaa ja tunnette, että elämä voi tarjota teille vielä jotain enemmän. 

Haloo, haloo, auttakaa! Mistä saan rahani takaisin? Kuopat ovat toki kadonneet, jos niitä nyt alunperin missään olikaan, mutta hermot ovat riekaleina, nivelissä edelleen kulumia ja itsetunto on, luvallanne sanoen, aivan olematon. Otanko siis yhteyttä kuluttaja-asiamieheen/-naiseen? Valitanko eduskunnan oikeusasiamiehelle, vai mitä teen? Hei, nythän mä hokasin. Otankin yhteyttä Brysseliin ihmisoikeustuomioistuimeen. Kun nyt vain löytäisin sen puhelinluettelon. Pappa hoi . . .

Ystävällisin terveisin nimimerkki: Ulkonäköönsä tyytymätön ja karvaasti petetyksi tullut köyhän kansanosan vaatimaton, mutta ärhäkkä keski-iän jo niukasti ylittänyt oikeuksiaan hamaan loppuun asti peräävä tyhjentyneen korpikylän melkein viimeinen niukasti elossa oleva suhteellisen hyvin säilynyt mummo.

Siihen aikaan kun . . .

Nuorimmainen ehdotti, että kirjoittaisin niistä ajoista, kun muutettiin pikkukylästä suureen maailmaan eli Helsinkiin. Siitä on tosi kaun aikaa, melkein 30 vuotta. No, ensimmäisenä tulee mieleen, että kissa-parkakin pakattiin muuttokuormaan. Voi Nasu-reppana, oikealta nimeltään Nasser Tarvainen, oli se onneton nelijalkainen ihan sekaisin. Naukui ja mourusi parkkihallissa, asusteli meidän parvekkeen alla, eikä suostunut tulemaan kotiin. Onneksi Nasu sai sitten hyvän kodin Nummi-Pusulasta. Vai saiko? Toivotaan niin:)

Muutettiin siis omakotitalosta kerrostaloon, pieneltä kylältä lähiöön. Olihan se niin suuri muutos, että ihmetellä pitää miten sitä nuorena ihmisenä onkin niin sopeutuvainen, muutosmyönteinen. Lapsia oli silloin jo kolme, nuorin puoltoista ja vanhin viis ja puoli, keskimmäinen siinä välissä kaks ja puol. Pää sai äetillä pyöriä kuin emohuuhkajalla, että sai joukkueen pysymään koossa. Siis silloin, kun uskaltauduttiin ulkoilemaan. Oli kova pakkastalvi ja hirveesti lunta. Koiran jätöksiä lumipenkat keltasenaan. Eihän puhtaaseen lumeen tottuneet lapset niitä osanneet varoa. Aina oli haalarit sotkussa kotiin tullessa. No, vesi on paskan surma, sanoo vanha sananlasku!

Melkein kaikki huonekasvit paleltuivat muuttomatkalla. Iso kahvipensaskin ruskotteli lehtensä ja lopulta kuoli. Kaikki piti opetella, bussilla matkustaminenkin oli erilaista, ei enää verkkaista huruttelua, vaan suorastaan vauhdikasta rallia. Kartasta piti katsoa minne olisi mentävä. Papan kanssa autoillessa kyselin vähän väliä missä nyt ollaan. Pappa vastaili asiantuntevasti, että nyt ollaan Pasilassa, nyt Vallilassa, nyt Etu-Töölössä, Krunikassa, Eirassa tai Sörkassa. Kaupunki oli käynyt nopeasti papalle tutuksi.

Lapset tykkäsivät etenkin metromatkoista. Silloin vielä kuulutettiin ennen asemaa, että seuraava Herttoniemi ja vielä toisella kotimaisella perään, että nästa Hertonäs. Tyttö matki pian ja kertoi menevänsä hartohärtönääsiin. Vanhin taas kehui toisille matkustajille suurella äänellä osaavansa kiinaa ja antoi pyydettäessä näytteenkin luettelemalla yhdestä kymmeneen, zin, zan, hing, pong jne. En ole ihan varma menikö se juuri näin, mutta osapuilleen:)

Niin vaan totuttiin kaupungin elämään. Lapset saivat kavereita, menivät kouluun ja löysivät hyviä harrastuksia. Minä pääsin töihin ja sitten opiskelemaan. Välillä olin äitiyslomalla, kun meille syntyi paljasjalkainen stadilainen, sitten taas jatkoin. Pappa mennä huristeli työstä toiseen, niin ettei nähty kuin pitemmillä suorilla. Vauhti oli kova, vain sairastaminen sai pysähtymään, mutta vain vähäksi aikaa kerrallaan. 

Meistä tuli täysin kaupunkilaisia aina maanantaista perjantaihin. Perjantai-iltapäivällä istuttiin jo lahdentien ruuhkassa matkalla Kettukivelle. Murre vaihtui viimeistään Mikkelissä. Lapset välillä nukkuivat ja välillä nahistelivat, Topi Sorsakosken ja Agentsien biisit soivat ja Knallia ja sateenvarjoa kuunneltiin. Ajankuluksi "huomailtiin" autoja, kuka huomasi vastaantulijan ensimmäiseksi, se voitti. Tai toinen valitsi mersun ja toinen volkkarin. Se voitti, jonka automerkkiä tuli vastaan ensimmäiseksi kymmenen.  Joskus pysähdyttiin Sysmän Grillillä, joskus Loma Triossa. Polliisitkin pysäyttelivät ja varsin usein jakoivat pikavoittoja.

Aika meni kuin siivillä. Vähän väliä tuli mieleen haaveet päästä takaisin kotiseuduille, oman kielialueen piiriin, vaikka kyllä me molemmat puhuttiin jo stadia niin, ettei meitä savolaiseksi juuri uskottukaan. Päätettiin muuttaa, kun nuorimmainen sai peruskoulunsa käydyksi. Vähän se poika lähti pitkin hampain vanhempiensa mukaan, lähti kuitenkin . . . ja muutti takaisin heti kun siihen tuli mahdollisuus.

Nyt he kaikki asuvat pääkaupunkiseudulla, ja me täällä "Jumalan selän takana". He juurtuivat sinne, meidän juuret on täällä. Välissä on kilometrejä, takana monta ikävän itkua, kaipauksen kyyneltä, mutta myös iloa. Heillä on oma elämänsä siellä ja täällä on meidän pesä. Tänne on aina ovi auki tulla:)  

Maisemissa

Nyt on kaunista ja . . . kylmää. En ole nokkaani ulos laittanut. Tuvan lämmössä on hyvä olla. Pappa kyllä huolehtii, ettei vilu pääse yllättämään. Eilen kauppareissulla käväistiin lapsuuden maisemissa. Lumi oli taiteillut ja taitellut, ensin talvisia maisemia ja sitten puita kauniiksi kaariksi. Eihän tämä kauneus tietenkään ole pelkästään hyvä asia. Puita oli katkeillut ja monissa paikoissa raskaat lumiset puut kaartuivat uhkaavasti linjojen päälle. Meillä sähköt ovat olleet poikki vain muutamia minuutteja kerrallaan. 

Tuttuja pitkiä suoria

Ajeltiin siis vanhoja tuttuja teitä. Kovin ovat maisemat muuttuneet. Metsiä on kadonnut, ja monen talon pihatie näytti olevan ummessa. Maantiekin tuntui jotenkin kapeammalta, mutta pitkät suorat olivat kylläkin yhtä pitkiä kuin vuosia sitten. 

Kaipasin teiden varsilta vanhoja pisteaitoja ja kohti taivasta nousevia savuja talojen piipuista. Kuin myös ihmisiä syrjäkylän raitilla potkureineen tai huopatossuineen kiiruhtamassa kauppa-asioille hakemaan niitä vain aivan välttämättömiä ostoksia ja ehkä tikkukaramelliä kotona odottavalle pienimmäiselle. Ei näkynyt hevosrekiä, ei koulukkaita, ei ohi huristavaa maitoautoa eikä Savon myymäläautoa. Niin on hiljentynyt syrjäkylän elämä. 

Nykyajan pisteaitaa

Isäni osasi tehdä oikeita pisteaitoja, kauniita portteja ja veräjiä.  Ja äiti teki kaikkea mitä vain käsillä sai aikaiseksi. Piti kodin siistinä ja kauniina, teki hyvää ruokaa vähistä aineksista, paiskoi töitä kuin mies ja piti jöötä ja järjestystä:) Entisajan ihmiset olivat tekijöitä ja käsistään taitavia. Jos oli peukalo keskellä kämmentä, niin oli talon pitokin vähän niin ja näin. 

Näinhän se on nykyäänkin. On osattava olla monitaitoinen ja on osattava olla sosiaalinen, vaikka olisi vasta sukupolvi sitten tullut pitkän suoran varrelta ihmisten ilmoille kaupunkiin, jossa entisestä muistutti vain ne pitkät ja suorat kadut. Ei ole ihme, jos joku välillä putoaa kelkasta. Enkä tarkoita tällä sitä kertaa, kun pappa putosi kelkasta, maalarin sellaisesta. Se on juttu erikseen:)

                 Ei ihme, jos ei savuja nouse, kun ovetkin seisovat pelloilla:)

Illalla

Istun taas täällä ja kokeilen saanko tarinaa paperille, niitä mummon höpinöitä:). Miksikö sanon jutustelujani höpinöiksi? Ehkä siksi, että laittelen vain sanoja peräkkäin ihan niin kuin ne mieleen tulevat, sen syvällisemmin miettimättä. Että virheitä saattaa tulla ja nehän voi aina laittaa mummon höpinöiden piikkiin. Eiks vaan? Niin kuin senkin jutun, kun yhtenä iltana kirjoitin jotain eläkkeenkorotuksesta ja etsin kuumeisesti laskinta eli kalkulaattoria. Kun ei löytynyt, niin laskin sitten nopeasti päässäni sen paremmin tarkistamatta ja kirjoitin sitten, että eläkkeeseen tulisi parin kympin korotus. Voi veljet (ja sisaret), ihan perätöntä juttua. Nyt kun se pirun laskin on löytynyt ja tarkistuslasku tehty, niin eläke toenperrään nousee muutaman euron. Enkä suostu sanomaan, että hyvä kun edes vähän. Kakin marjat, pari euroa ei pelasta pienituloisia eläkeläisiä. 

Alakerrassa katsovat länkkäriä Vain muutaman dollarin tähden. Hylsyjä kuuluu lentelevän. Saas nähdä milloin ropisevat tänne yläkertaan:) Ikkunasta näkyy vain mustaa. Ei kuukaan kuumota eikä tähdet lentele. Kettu se varmaan taas liikuskelee mökin ympäristössä, onhan tämä Kettukivenmökki. Tintit nukkuvat yösijoillaan, ehkä linnunpöntöissä. Ainakin ne päivisin niissä pistäytyvät. Tintit uurastavat päivällä koputellen mökin hirsien väleihin ja kaivelevat lasivilloja. Keväällä kun lumet sulavat, on seinänvieruistoilla satamäärin villatuppoja. 

Luonto kulkee omaa tahtiaan. Välillä sataa lunta, välillä pakastaa, järvet jäätyvät ja sitten aikanaan sulavat. Nukkuva luonto herää pikku hiljaa kevääseen. Sitähän me odotetaan taas suurin suunnitelmin, miten pihaa laitetaan, venettä korjataan ja laituria oikaistaan. Kierretään pihapiiriä ja jokaista vihertävää kasvin piippaa tervehditään ilolla. - On se niin ihanaa, kun jaksoit pitkän talven hangen alla ja nyt niin terhakkaasti nostat lehtiäsi maan pinnalle. 

Minä odotan jo kevättä. Saatat sanoa, että ettei nyt vaan tulisi pitkä aika. Odotan kuitenkin. Viime kesä meni niin pienillä puuhasteluilla sairastelun takia. Siksi uusi kevät ja kesä ovat jo mielessä. Laitan tähän kuitenkin muutaman talvisen tänään napsitun kuvan. Kaunis se on talvikin.

   

   

Vaihtui se

Eilen oikein hullaannuttiin ja lähdettiin porukalla kirkonkylään, pappa, minä ja nuorimmainen. Tarkoituksena oli seurata ilotulitusta. Ajateltiin, että kylillä ne immeiset räeskii eurojaan taevaan tuuliin ja näin päästään ikään kuin ilmaiseksi osingoille. 

Mentiin ensin kyläilemään Kirvan ja Juupetterin luo. (nimet on muutettu, arvasit varmaan) Kirva nimi jäi mieleeni siitä, kun kuulin aviomiehen vaimoaan sillä nimellä kutsuneen. Oli ollut kuulemma hattu päässä ihan kirvan näköinen:) Juupetteri taas tulee aviomiehen nimistä. No, joka tapauksessa, heillä siis syötiin tosi herkullisia vohveleita, otettiin ensin totta kai napanterit. Juoma haisi . . . anteeksi, siis tuoksui, tervalta ja savulta. Hörpättyäni rohkeasti suullisen, tuli tunne, kuin olisin haukannut palan Suutarilan vanhan savusaunan seinää. Suussa maistui alkusuomalaisen puhdistautumispaikan löyly ja katku. Ilmeeni oli kuulemani mukaan jotensakin . . . kärsivä. Kuoharilasitkin vielä kohotettiin uuden vuoden kunniaksi. Samalla siinä suu huuhtiutui ja makuaisti palaili. Oli tosi mukava olla heillä vieraana. Kiitokset siis "Kirvalle ja Juupetterille". 

Siitä sitten lähdettiin koko porukka suurin toivein ajamaan kohti paikallista kalastusparatiisia. Tässä vaiheessa on pakko täsmentää, että kuskina ollut nuorimmainen oli aivan vesiselvä, tottakai! Parkkipaikalla kuultiin pamahduksia talojen takaa, mutta yhtään rakettia ei nähty taivaalla. Kalaparatiisi todettiin melkein autioksi, vaikka meillä oli käsitys, että siellä sitä on varmaan ainakin puolet lähikuntien asukkaista uutta vuotta vastaanottamassa. Mistä lie meille lahopäille sellainen ajatus tullut mieleen? Kovin näytti autiotuvalta, suurenpuoleiselta sellaiselta.  

Ei kun Olga (meidän auton etunimi) käyntiin ja takaisin kirkonkylään. Pari yksinäistä raketinväläystä nähtiin ja jälleen parkkipaikalla kuului paukutteluja. Käryäkin oli suuria määriä ja siihen pappa tuumasi, että nyt on joltain mummolta palanut alushame:) Heh hee. Ei minulta ainakaan. 

Ajeltiin sitten takaisin syrjäkylälle. Ja arvatkaapas mitä nähtiin? No, tietenkin aikalailla laatuisa ilotulitus melkeinpä kotinurkilla, siinä Korhos Onnin kohdalla. Turha siis lähteä merta etemmäs kalaan! Jos ymmärrät mitä tarkoitan:)

Olen teille maininnut usein siitä päänlahotustaudista. Kaivelin arkistoja ja sieltä löytyi tämä Kari Suomalaisen piirros. 

Onnellista Uutta Vuotta 2015

Vuosi vaihtuu meillä papan ja nuorimmaisen kanssa hyvin rauhallisesti. Ei heitetä vastaa saunan katolle enkä heiniä tuvan katto-orsille. Niistä vanha kansa ennusti tulevaa vuotta. Nyt voidaan kuunnella uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Kyllähän ne kertovat miten hyvin meillä ja muilla menee ensi vuonnakin. Eläkkeetkin sentään nousevat 0,39%. En ole mikään matemaatikko, mutta tuo kuullostaa aika vähältä. Ootappas, kun etsin kalkulaattorin ja oikein lasken . . . ei löytynyt laskinta, mutta päässä numeroita pyöritellen se tekee muutaman kympin. Johan sillä laitetaan elämä risaiseksi. Ostetaan vaikka niitä lahonestoaineita:)

Kiitos teille kaikille lukijoilleni, kiitos, kun olette jaksaneet seurata mummon höpinöitä. Teille kaikille toivotan aina vain edellistä vuotta parempaa uutta vuotta. Jatkan kirjoittelua fiilisten mukaan ensi vuonnakin. Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en tee. Toki pyrin olemaan huomaavaisempi, positiivisempi, aktiivisempi mummo ja elämään hiukan terveellisemmin kuin tähän mennessä. 

Tekisin teille kuitenkin yhden taian, jos sen vain osaisin. Siirtäisin teille tänään 365 päivää täynnä iloa, rakkautta ja terveyttä tilille 2015. 

Pitäkää huoli toisistanne. Rakkaudella:)

Hyvää Uutta Vuotta 2015         

                                                                                      

Käymäsiltään

Tänään käväistiin kirkolla. Siksi vain, että nähtäis muitakin kuin toisemme:) Sama oli meininki kuin ennenkin, eli rauhallista, sopuisaa ja hyvällä tapaa kodikasta. Ihmiset näyttivät samanmallisilta kuin viimeksikin, enimmäkseen kahdella jalalla liikkuvia! Liikenne oli, miten sen nyt sanoisi . . . v e r k k a i s t a . . . Ihmiset tervehtivät, vaikka vasta ensimmäistä kertaa tavattiin. Muistaakseni, mistään ei voi olla enää varma, päänlahotustauti vaivaa. Saisikohan siihen jotain lahonsuojaa, siihen päähän nääs?  Asiakkaita ainakin näytti apteekissa riittävän. Jospa ne olivatkin hakemassa lahonestopillereitä? Täytyypä ensi viikolla Petriltä kysyä kirjoittaisiko reseptin.  Apteekkiinhan ne meidänkin eläkemarkat menevät . . . ai sori, tarkoitin tietenkin eläke-euroja.

Tuosta tervehtimisestä tuli mieleen yksi juttu. Vuonna 2006 parinkymmenen Helsingin vuoden jälkeen muutettiin Kuopioon. Heti ensimmäisellä bussimatkalla Kelloniemestä keskustaan, niin heti alkoi vieruskaveri tuttavallisesti juttelemaan. Levveellä savonkielellä tuumi, että minullahhii se on iha justiisa samanlaene anorakki, malli on sama, vua vär vähän erlaene. Minä säikähdin, hyvä etten tempaissut hätävasaraa ikkunan vierestä ja rikkonut sivuikkunaa pakoreitiksi. Nämähän puhuu, OMG, oh my god, herra jee!  Nämähän käy  ihan hirveen tuttavalliseksi. 

Rauhoituin kuitenkin, vedin syvään henkeä, ynähdin jotain vastaukseksi ja kohdistin katseeni toiseen suuntaan. Olin tottunut Helsingin yleisissä kulkuneuvoissa olemaan huomaamatta, kommentoimatta, tai tervehtimättä mitään tai ketään. Se tapa oli osoittautunut parhaaksi selviytymiskeinoksi hyvinkin värikkäiden persoonien keskellä. Enkä tällä tarkoita värillisiä, vaan värikkäitä . . . Tämä tässä tällä kertaa. Kirjoitellaan taas:)

PS

Ritvalle ja Railille:  Tervetuloa blogini seuraajaksi:)  

Täysi bussi nro 58 Kulosaaren sillan alla?

Monta syytä olla onnellinen

Ajattelin asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Löytyi monen monta syytä onnellisuuteen. Lapset, niin papan kuin yhteisetkin, lapsenlapset ja tietenkin pappa itse. Siinä jo ensimmäinen syy onnellisuuteen. Tämä ikä ja elämäntilanne heti seuraavana. Aamulla ei enää ole kiire. Päivänsä voi aloittaa hitaasti, kuin kissa, venytellen ja mietiskellen. Vaikka on vaivoja ja sairauksia, niistä huolimatta on oma päätösvalta ja oma tahto.  

. . . on niin helppoo olla onnellinen . . . ja tyytyy siihen mitä on . . .

. . . päivät ne vaan tulee ja menee läpi korvien sunnuntait . . .

. . . on niin helppoo elää tässä ja nyt ja tyytyä siihen mitä on . . .

Nuo lauseet ovat jääneet mieleen jostain laulusta, vaikka en varsinainen laulajamummo olekaan:) Päivät menevät ohi silmien ja korvien, niin arjet kuin sunnuntaitkin. Ei aikaa voi pysäyttää, se vaan tulee ja menee, mutta jokaiseen päivään voi löytyä jokin erityinen onnenhetki.  

Minulle onnea on sopivasti pieni Kettukivenmökki, yksinkertainen ja mutkaton elämä maalla, kaunis ja alati muuttuva luonto heti ikkunan ja oven takana, metsän eläimet pihapiirissä ja lenkkipoluilla, aurattu tie pihaan saakka, posti Kettukiven tienhaarassa, raikas ilma, lasten tekstiviestit ja puhelut, lasten ja lastenlasten vierailut, liiteri täynnä polttopuita, pakastimessa ruokia ja kylmäkaapissa mehuja, riittävä liikuntakyky, muutamat tunnit ilman minkäänlaisia kipuja, hyvät unenlahjat, papan keittämä aamupuuro, maistuva kahvi- tai teehetki ja uusimpana onnena joulupukin tuomat uudet akvarellivärit.

Syitä onnellisuuteen löytyisi vielä vaikka kuinka. Luulenpa, että jokaiselle tekisi hyvää välillä pysähtyä kaiken tyytymättömyyden keskellä ja oikeasti pohtia miten paljon hyviä asioita elämässä sentään on. Näin tällä kertaa. Oman äitini sanoilla: "Eläkeehän immeisiks!"

                                         

Tiällä tuasiisa

Istun taas koneella ja edessä on tyhjä ruutu. Päässä on juttuja yllin kyllin, joista haluaisin kirjoittaa. Katsotaan nyt mitä saan aikaiseksi. Kädet vain näppäimille ja eikun antaa mennä! Kirjoitusaikeissa olin jo aatonaattona hautausmaalla käynnin jälkeen. Onneksi en silloin kuitenkaan alkanut toimeen, olisi tullut vain surullista ja ikävöivää tekstiä. Käytiin Kuopiossa kahdella hautausmaalla, sitten vielä Paukarlahdessa ja vielä aattona täällä kirkonkylässäkin. Tuli tervehdittyä läheisten lisäksi omaa äitiä auttanut Hilda Sohvi ja papan entiset naapurit. Sytytin viimeiseksi kynttilän Ruotsiin haudatulle siskolle toivoen, että terveiset menivät kynttilänliekin mukana sinne taivaan iloihin. 

Aattona saatiin seurata pienen Anni-tytön jouluiloa. Mummon ja papan luona oli paljon kaikenlaista tavaraa. Oli kuusi koristeineen, oli kynttilöitä, tonttuja, enkeleitä ja jouluseimi. Se oli hyvin kiinnostava, se oli kuin nukkekoti. Seimen ääreltä kuului pientä sipinää, kun Anni siirteli lehmiä, lampaita, paimenia, itämään rikkaita miehiä, Jooseppia ja Mariaa vauvoineen. Välillä oli vauvansänky kateissa, välillä itse Jeesuskin. Anni ei kylläkään tiennyt vauvan nimeä, mutta leikki oli mukava. Välillä koko seimen porukka sukelteli pärekorin pohjalle ja sieltä Anni nosteli ne vuorollaan takaisin salaperäisesti supisten. 

Välillä kuunneltiin kuuluuko pukin koputuksia ja taas leikit jatkuivat. Piparit maistuivat keittiön lasikulhosta ihan luvan kanssa. Aina tämä meidän rakas tytön tyllerö muisti kohteliaasti kiittää.  Aattoiltana, kun Anni oli jo mennyt nukkumaan, huomattiin, että piparitalon pihapiiristä oli hävinnyt kaikki sokerikuorrutteiset kuuset, porot ja possut. Jopa piparitalon ovi ja koristeet katolta olivat salaperäisesti hävinneet. Pölysokerilumessa oli vain pieniä sormenjälkiä:) Yöllä Annin mahaa kipristeli. Syynä olivat varmaan nuo piparit ja joululahjasuklaat.

Kun pukki viimein koputteli ovelle ja astui papan kanssa tupaan, Anni ei ujostellut lainkaan, vaan puhua pulputti pukin melkein pyörryksiin. Tyttö istua nakotti pukin sylissä, hakipa vihreän omenankin ja vannotti, että pukki varmasti muistaa syödä omenan. Lupasi kyllä, että muorille saa antaa puolet omenasta. Kaiken tämän puuhailun jälkeen Anni sanoi hyvin kohteliaasti, että voisitko nyt antaa niitä lahjoja. Pukkia nauratti ja niin meitäkin. On se näppärä tyttö tuo Anni ja ikää on vasta 2 vuotta ja 8 kuukautta. 

Jouluherkkuja sulatellen tehtiin papan kanssa tänään ulkoilulenkki. Ilma oli raikasta ja luonto lumisen kaunis. Jäätkin kestävät jo ainakin rannoilla kävellen. Jälkiä tietenkin taas nähtiin; kettujen, kärppien, pupujen, oravien, lumikkojen, teerien, pyiden ja HIRVEN. Niitä ei olla ihan äskettäin nähtykään. Lisäksi vielä ainakin yhden juoksuaskeleisen naispuolisen ihmisen jäljet ja vielä näköhavainto kahdesta saarivaltion puolella liikkuvasta ihmisestä. Elävä kylä siis kaikin puolin:) Ei näkynyt eikä kuulunut moottoriajoneuvoja, ei jyskäneet metsäkoneet, oli niin siunatun rauhallista. Rauhallisia päiviä teillekin. Kirjoitellaan taas:)

Hyvää Joulua

On aika rauhoittua jouluun. Siispä Kettukiven mummokin sulkee suunsa . . . ainakin pariksi päiväksi, ellei sitten satu tulemaan ihan pakottavaa tarvetta purkaa sydäntään tai jakaa ajatuksiaan. 

Yksi lapsi on jo saatu maailmalta kotiin ja toinen on perheineen matkalla tänne Kettukiven mökille. Kahta puuttuu, tyttö ja poika perheineen, he ovat omissa kodeissaan joulun vietossa.  Ehkä he lukevat mummon kirjoituksia joulun vapaapäivinään. Toivotammekin heille kaikille oikein hyvää ja rentouttavaa jouluista vapaa-aikaa. Rakkaudella:)

Samoin toivotamme kaikille ystäville, sukulaisille, tutuille ja tuntemattomille lukijoille lähellä ja kaukana,  Suomessa ja merien takana, teille kaikille tasapuolisesti

Hyvää Joulua 

ja 

Onnellista Uutta Vuotta 2015