Kettumummoon iski kestävyysvaje. En tarkoita nyt sitä talouspoliittista käsitettä (fiscal sustainability?) Tarkoitan noin niin kuin kuvainnollisesti sellaista ohimenevää mummotilaa, jossa mitään ei jaksais, mikään ei kiinnostais, ei viitsis, ei huvittais. Ei ei ja ei. Erityisesti haluan tähdentää, että vanhat naiset eivät ole kestävyysvaje. Näin sanoi Vappu Taipale. Komppaan häntä. Jos tuo ilmaisu nyt sattui oikeaan paikkaan. Komppaan kuitenkin. Mutta joskus vanha tai vanheneva nainenkin väsyy arkielämän, arkipäivän haasteisiin. Läheiset ja tutut tietävät kyllä mitä tällä tarkoitan. Muille satunnaisille lukijoille en sen tarkemmin käy asiaa selventämään.
On muutakin vajetta kuin tuo arkipäivän pyörittäminen. On ahdistusta jos minkäkin laista. Ympäröivä yhteiskunta, jonka jäseneksi tässä vielä näillä kymmenillä tunnen itseni, niin se se tarjoaa ahdistusta jos jonkinmoista. On muoviahdistus, ympäristöahdistus, ilmastoahdistus . . . On kevätahdistus, että tuleeko se kesä vai sataako vain lisää lunta . . . sataa kyllä, maa on ihan valkoisena nytkin. Punakylkirastaat ja pienemmät tirppiäiset kaivavat evästä lintulaudan alta. Ja meillä jyväsäkki tyhjä. Voih sentään.
Kesärengasahdistuskin iski heti, kun sai talvirenkaat pois alta. Miten tämä nyt näin meni? Onneksi ei ehditty (lue jaksettu) vielä perunanistutukseen. Kokonaista 30 siemenperunaa (annabellaa) saa kasvatella itujaan tuvan lämmössä ja odottaa maahan pääsyään. Lunta sataa suurina hiutaleina . . .
Hengenahdistusta ei sentään vielä ole ilmaantunut. Ehkä sekin vielä iskee muiden tautiahdistusten jatkoksi. Tulukoon vuan, tännehän sitä soppii. Kettumummo ottaa vastaan mitä ylhäältä annetaan. Kärsii välillä kestävyysvajeesta, mutta elää ja hengittää edelleen.
Ai ai ku niin ahistaa . . . taian lähtee käpsehtimmää . . .
