Nyt tekisi mieli kertoa tarina. Tosi tai ei, mutta mielessä pitkään pyörinyt kuitenkin. Saattaa tästä postauksesta joku ottaa nokkiinsakin. Ottakoon. Tuskin "lokilla" on niin monta lukijaa, että siitä ongelmaa syntyisi. Voin kertoilla, käyttää sananvapauttani. Ja lukeminenkin on aina vapaaehtoista!
Silloin ns. vanhaan hyvään aikaan, silloin lapsille opetettiin miten tärkeää on arvostaa vanhempia kanssaeläjiä, vanhempia, isovanhempia, kummeja setiä ja tätejä. Muistaa heistä etenkin silloin, kun heidän omat voimavarat hiipuvat. Tarjota apua, kysellä kuulumisia, huomioida syntymäpäivät, hääpäivät ja nimipäivät. Soittaa kilauttaa heille, joilla oli jo puhelin, kirjoittaa kirjeitä, lähettää kortteja matkoilta, niin kotimaasta kuin harvinaisilta ulkomaan reissuilta. Ja kiittää jo pienestä pitäen piirroksin ja omakätisin kiitoksin joulu- tai synttärilahjoista tai muutamista säästöpossuun tarkoitetuista markoista ja penneistä. Mummot ja ukit saivat ylpeinä esitellä tutuilleen pienten piipertäjien piirustuksia ja jälkipolvien lähettämiä maisemakortteja Espanjasta, Kreikasta tai jostain vielä kauempaa.
Näin yrittivät tämänkin tarinan ukki ja mummo ohjata lapsiaan toivoen, että he muistavat omat vahenmpansa ja jopa omat kumminsakin, sillä siihen aikaan lapset kastettiin ja kummit valittiin harkiten. Hyvin tämä toimikin kunnes lapset kasvoivat nuoriksi ja aikuisiksi. Lensivät maailmalle omilla siivillään. Kunnes tuli tietokoneet, kännykät, tapletit, ipatit ja älypuhelimet, hymiöt ja emoijit. Niin vaan yhteydenpito köyhtyi vuosi vuodelta. Muutama sana, ehkä vain lyhennys ja perään hymiö. . . Ei kuulunut ääntä, ei äänensävyjä. Ilot ja surut samoja kylmien kirjainten muodostamia lyhyitä parin sanan lauseita.
Vanhemmat yrittivät soittaa . . . soitittivat tietenkin väärään aikaan, ei vastausta, eikä takaisin soittoa. Näpyttelivät sitten tekstiviestejä . . . vastaus pelkkä OK tai vain pari sanaa. Lähettivät lastenlapsilleen kortteja, pikkupaketteja . . . ei vastausta. Hiljaisuus.
Tulihan ne joskus lapset ja lapsenlapset muutamana kesäisenä kuukautena pikkupikkupikalomalle. Ei maistunut mummon kastikkeet, ei ukin kalakeitot. Niin oli ruokavalio muuttunut. Piti olla lasagnet, bouillabaisset, kuskusit, texmexit, dipit ja kaakaomurot ja kokikset, kaljat ja viinit. Nopeasti unohtuivat lapsena opitut pöytätavat, kuin myös taidot liikkua luonnossa ja vesillä . . . Niin se maailma muuttuu, niin se maailma kasvattaa . . . suuntaan jos toiseenkin. Ukki ja mummo katsoivat kaihiset silmät pyöreinä jälkikasvunsa elämänmenoa. Hyvä vissiin tulee tuollakin menolla. Muna kanaa neuvomassa.
Oliko tämä tarina tosi tai ei? Sen kukin saa itse päättää.
Kovasti toivon, että aikuiset lapset pitävät yhteyttä vanhempiinsa. Sopivat erimielisyytensä niin kuin aikuiset ihmiset sopivat. Kasvotusten eikä tyhjillä digiviesteillään. Soittavat oikeita puheluita, kysyvät mitä kuuluu, miten voitte . . .
Lapset ovat aina vanhempiensa sydämissä. Vanhemmat rakastavat lapsiaan tapahtuipa mitä tahansa, mutta tulee vielä päivä, kun kukaan ei vastaa, kukaan ei kerro, ei edes niistä vanhoista hyvistä ajoista.
