Ennen vanhaan, eikös olekin kivasti sanottu, entiseen hyvään aikaan, tai oliko aika silloinkaan niin hyvää, joka tapauksessa silloin viisaus oli ihmisessä itsessään, elämänkokemuksella ja vanhempia ihmisiä kuuntelemalla hankittuna. Olihan niitä kirjojakin silloin, oli raamattu, katekismus selityksineen, oli almanakka ajastaika ja oli Pyhä Genoveva. Nämä samat kirjat löytyivät minunkin kotoani ja niitä kaikkia olen joskus lueskellutkin.

Oma mummoni ja äitinikin olivat sanalaskujen, sanontojen ja sutkauksien taitajia. Harmi vaan, kun muistiini on jäänyt niistä vain muutamia. Mummo oli syntynyt 1800-luvun puolella ja äiti 1910-luvulla. Mummo oli käynyt muutaman viikon kiertokoulua ja äiti neljä vuotta kansakoulua, mutta viisautta heillä oli jakaa jälkipolvillekin.  Nuorena ollessa vaan ei kiinnostanut vanhempien ihmisten jorinat, niin kuin ei kiinnosta nuoria nytkään nämä kaikenmaailman mummojen jutut:) 

Ensimmäiseksi muistuu mieleen esiäitieni käyttämä sanonta: 
"Syytä on nii sysissä kuin sepissäkkii." Tällä he tarkoittivat, että syy johonkin vastoinkäymiseen tai tapahtumaan ei aina ole niin yksiselitteinen, syy saattaa hyvinkin olla molemminpuolista.  

"Ei kannettu vesj kaevossa pysy." Pelkkä kirjaviisaus, oppimalla päähän päntätty viisaus ei ole aina parasta viisautta. Elämänkokemuksella, kantapään kautta tai yrityksen ja erehdyksen kautta opittu viisaus, päihittää monessa asiassa kirjoista opitun. Enkä nyt tarkoita mitään rakettitiedettä. Sitä ei voi oppia elämänkokemuksella. Kai?

"Se älähtää johonka kalikka kalahtaa."  Silloin on osuttu aivan asian ytimeen. Kannattaa siis pohtia, miksi kalikka heitettiin ja myös sitä, mikä pisti niin kovin älähtämään:) 

"Ei yks isku puuta kuaha." Vastoinkäyminen ei lannista. Naiset etennii ovat sitkeitä puita:), eikä naisten suuta hevillä tukita.

"Tuas ollaa yhtä päevee lähempänä kuolemoo." Tämä saattaisi olla vaikka nykymummon iltarukous. Kun sen kädet ristissä mielessään ajattelee, niin mihinkä muualle sen kohdistais kuin tuonne ylös päin:)

Siitä tulikin mieleen, kun yhtenä harmaana aamuna papan kanssa tuumittiin, että onkohan siellä taivaan portilla minkälainen vastaanotto. Jos nyt yleensäkään päästään sinne ylös. Että pitääkö olla seevee mukana ja  onkohan siellä täytettävä joku lanketti? Syntejähän ne siellä tietenkin heti kyselevät. Joku esitäytetty syntilista ehkä lyödään kouraan. Toivottavasti on oikeasti paperiversiona. Tästä puoliksi toimivien koneiden näpyttelystä ja ruudun tuijottelusta olen jo saanut tarpeeksi. Neljää geetä nytkin lupailevat, mutta toimii (jos toimii)  päin peetä. Ja jos siellä on rasti ruutuun systeemi ja kysytään toiveita uudelleensyntymiseen, niin mitä myö siihen laitettaisiin. Molemmat oltiin yhtä mieltä siitä, että ei haluta ainakaan takaisin ihmiseksi. Ei missään tapauksessa. Tämä ihmisen elämän ihanuus ja kurjuus on tullut jo nähdyksi.

Pappa se heti osasi kantansa ilmaista. Hän haluaisi syntyä karhuksi. Syksystä kevääseen saisi rauhassa köllötellä pesässään ja keväällä sitten vääntäisi sen kuuluisan pihkatappinsa ja lähtisi raikkaaseen luontoon. Saisi seurata kevään tulon ja kesän väriloiston eikä olis muita vihollisia kuin ihminen. Mutta ihmisen karhu haistaisi jo kaukaa ja kiertäisi vielä kauempaa. Uroskarhuksi pappa haluaisi tietenkin, vaikka tietää, että karhurouvana pyöräyttäisi jälkeläisen huomaamattaan ja keväällä huomaisi herättyään, että kah, kukas se siinä, ollaankos myös jottain sukua,  kun niin siinä tississä tormuilet. 

No, minä en heti osannut arvella, mikä haluaisin olla. Yleensäkin olen hidas päättämään ja joskus myös hidas toimimaan. Pitkät piuhat, nääs:) Olisiko siis hyvä olla vaikka sudenkorento? Olisin kevyt eikä elämänkaarikaan olisi huikean pitkä. Entä oravana? Niitä on tässä Kettikivellä seurattu pitkin syksyä. Etenkin nyt, kun laitettiin evästä lintulaudalle. On se Kurre sellainen veikko, että pistelee poskeensa lintujen siemenet ja juoksuttaa ne saman tien piiloon. Papan kuistille jääneissä kengissäkin oli yksi oravan siemenkätkö. 

En tiedä viihtyisinkö oravanakaan. Eipähän sitä itse saa kuitenkaan päättää. Ei minultakaan koskaan kysytty, että  haluatko ellee tyttönä ja naisimmeisenä tässä mualimassa. Elämä on sellaista arpapeliä. Jospa se jatko siellä taivaanportillakin ratkaistaan arvalla? Joka kolmas arpa voittaa! Sitä ei ehkä kuitenkaan kerrota, että mitä on voittona . . .

Taisi tulla ratkaisematon kysymys eteen . . .   jos siellä taivaallisen portinvartijan luona pitäis tehdä noppee piätös, niin laittaisin hätäpäissäni varmaa rastin muurahaisen kohdalle. Ne ovat ahkeria ja talven kait nekin köllöttelevät kekonsa uumenissa. Tai ehkä sittenkin se sudenkorento . . . kääk, en ossoo piättee . . .

 

Juhlaviikot

Helsingissä oli elokuussa juhlaviikot ja vissiin Oulussakin. Osataan sitä toki muuallakin juhlia ja ihan viikkotolokulla. On isänpäivät, on syntymäpäivät ja on pian ristiäisetkin ja sitten pukkaa itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta. Elämä voi siis olla joskus ihan yhtä juhlaa.

Kettukiven mummo onnitteli pappaa Antti Heikkisen kirjalla Turjailija. Kirja kertoo kirjailija Heikki Turusen elämästä ja teoista. Papan päivä vierähtikin tiiviisti kirjan ääressä. Ja seuraava ilta ja sitä seuraava. . . No, ei se pappa ihan koko ajan piiloudu lahjakirjansa taakse. Kyllä se työhelöi ulukohommiaan ja turisoo mummon kanssa entiseen malliin. 

Yhdessä myö rupatellaan . . . tuumitaan . . . arvostellaan (pikkusen vaan) . . . hunttaillaan . . . päivitellään . . . ja ihmetellään ja jos ei ihan maailmaa paranneta, niin ainakin laitetaan päivän poliittiset ym. asiat oikeeseen ja hyvään järjestykseen. Tulukee vuan poliitikot ja muutkii isokenkäset tänne Kettukivenmökkii. Meitä suatte konsultoida asiassa kuin asiassa. Mutta ottakee savonkielen tulukki mukkaa, nii ei tule niitä viärinkäsityksiä:)

Lauantaina oli juhlittu syntymäpäiviä pienellä sukulais- ja ystäväporukalla. Kettukiven tupa oli täynnä iloisesti porisevaa väkeä. Jo mökin portailla sai päivänsankari onnittelulaulut. Kiitoksia vuan Pellonpiän porukoille ja serkkulikalle). Sitten juotiin kahvia, maisteltiin mummon leipomuksia ja naurettiin vuosien takaisille kommelluksille. 

Yksi synttärivieraista kysyi Juha Vainion riimien mukaan, että hymyilenkö vielä viiden vuoden kuluttuakin. No, jos ei halavaa, niin eiköhän tuo virnistys nouse nuamalle vielä silloinkin. Mittää en kyllä varmaks luppoo, mutta toevon kuitennii.

Tässäpä tätä turinata oli tuasiisa. Juhlaviikot jatkuu ja niistä kirjoitan sitten toisella kertoo. Siskon mies muuten kysäisi, että mitä tarkoittaa tuo sana tuasiisa. Suomensin sen hänelle.  Kai te muut sen jo tiedättekin:)