Tunnustan. Minä se olin. Minä otin lantun omin lupineni Ylös-Venäläisen pellosta. Olin kansakoululainen ja rikostoverina minulla oli naapurin Pekka. Minä nyhtäsin lantun pellosta, Pekka kuori sen ja yhdessä syötiin. Ehkä rikos on jo vanhentunut, eikä siitä koitunut sen suurempaa vahinkoa pellon omistajalle. Tulipahan tuokin erhe tunnustettua.
Tunnustan. Minä se olin. Minä vastasin opettajan kysymykseen: "Mikä on kuudes käsky?", että älä houri. Minkäs minä sille mahdoin, että vanhemmat veljeni olivat näin sen minulle opettaneet. Nuorinta sisarusta oli niin helppo naruttaa ja nauraa höröttää sitten päälle.
Näistä veljeksistä on enää yksi elävien kirjoissa. Kuulin, että hän on tullut uskoon ja kehuu saaneensa kotona kristillisen kasvatuksen ja jopa isänsä kanssa keskustelleensa Jumalasta ja uskonnosta. No, tuota soppii eppäillä. Toki pyhäkoulussa sai käydä, mutta koskaan ei esimerkiksi kuunneltu radiosta kirkonmenoja. Eikä pyhitetty lepopäivää. Päinvastoin, työtahti oikein kiihtyi sunnuntaisin. Äiti kyllä joskus veisasi virttä sopivassa mielentilassa. Esimerkiksi sellaisen virttä, jossa lauletaan:
"Jo vääryys vallan saapi, se huutaa taivaaseen.
Se turmaa ennustaapi, vie kansat kurjuuteen.
Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan.
On valhe vallan päällä ja vääryys voimissaa.
Ei kuulla kurjan ääntä, ja köyhää sorretaan.
Ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan.
Kas köyhän leivän syövät nuo jumalattomat.
He viatonta lyövät ja häntä vainoovat..."
Ja veljen keskustelu isänsä kanssa? No jaa, sen ainakin muistan kuinka veli löi isää kahvipannulla päähän saaden aikaiseksi vuotavan haavan siittäjänsä otsaan. Ehkä se oli sitä veljen kehumaa keskustelua.
Sen tunnustan myös, että keskikoulun rehtori nolasi minut täydellisesti entisten koululaisten tapaamisessa mainiten oikein nimeltä sen koululaisen, joka oli vastannut väärin uskontotunnilla opettajansa kysymykseen. Siihen loppui minun haluni osallistua luokkakokouksiin.
Ei lanttu, vaan kaskinauris Kettumummon siveltimestä
Minä tunnustan. Olen puolet elämästäni liikkunut pimeällä ilman heijastinta. Ja ajanut pyörällä ja potkutellut potkurilla ilman kypärää. Ja ajan ja potkuttelen vastakin. Ohoppas. Pitäisi tietenkin ajatella sitä mahdollisuutta, että pyöräilen pöpelikköön ja loukkaan itseni tosi pahasti. Toisaalta saatanhan minä kompastua tahtomattani vaikkapa vain omiin jalkoihini tai lunta/jäätä tipahtaa päälleni Tulliportinkadun jalkakäytävällä tai lentokone pudota Kettukiven mökin katolle tai salama lyö, kun pyllistelen kasvimaallani tai likinäköinen hirvestäjä ampuu minut hirvenä tai . . . on niin paljon uskomattomia onnettomuusmahdollisuuksia tässä maallisessa vaelluksessa . . .
Tunnustan vielä, että olen aina ollut kateellinen monestakin asiasta. En materiasta, enkä toisen ihmisen onnesta, vaan siitä, että en osaa soittaa mitään, en kunnolla edes suutani . . . äitini oli siinäkin todellinen taituri.
Minä tunnustan. Olen puolet elämästäni liikkunut pimeällä ilman heijastinta. Ja ajanut pyörällä ja potkutellut potkurilla ilman kypärää. Ja ajan ja potkuttelen vastakin. Ohoppas. Pitäisi tietenkin ajatella sitä mahdollisuutta, että pyöräilen pöpelikköön ja loukkaan itseni tosi pahasti. Toisaalta saatanhan minä kompastua tahtomattani vaikkapa vain omiin jalkoihini tai lunta/jäätä tipahtaa päälleni Tulliportinkadun jalkakäytävällä tai lentokone pudota Kettukiven mökin katolle tai salama lyö, kun pyllistelen kasvimaallani tai likinäköinen hirvestäjä ampuu minut hirvenä tai . . . on niin paljon uskomattomia onnettomuusmahdollisuuksia tässä maallisessa vaelluksessa . . .
Tunnustan vielä, että olen aina ollut kateellinen monestakin asiasta. En materiasta, enkä toisen ihmisen onnesta, vaan siitä, että en osaa soittaa mitään, en kunnolla edes suutani . . . äitini oli siinäkin todellinen taituri.
