Aurinkokin välillä paistaa Kettukivelle ja varmaan sinne kuuluisaan risukasaan myös. Lumi peittää vielä kasvimaan. Kesälinnut pitää konserttiaan. On mustarastaita, punakylkirastaita, arkisia räksiä, järripeippoja, viherpeippoja ja tavallisia peippoja. Punatulkkupariskunta käy edelleen herkuttelemassa maahan pudonneilla siemenillä. Niin myös oravat. Västäräkkikin on jo täällä ja joutsenet, kurjet . . .
Joudun siis vielä odottelemaan kasvimaan kanssa, mutta suunnitelmat on tehty. Kasvipenkkijako on jo selvänä mielessä, uudet kukkapenkit sitten vielä pitää perustaa ja kesäkukkia ruukkuihin kuistille, saunamökin seinustalle ja tietenkin postilaatikolle kotitien risteykseen.
Ihan itseäni rauhoittaakseni tai siis sitä intoa, että pääsen multaan möyrimään, laitoin siemeniä multaan. Samettiruusuja vain, niitä joita arkikielessä kutsun vakosamettiruusuiksi. En aikoinaan tykännyt kyseisistä ruusuista pennin vertaa. Enkä muuten vakosamettihousuistakaan. Eivät jotenkin tuntuneet sopivan vartalolleni. Siitä kai tuo nimitys sitten tuli. Nyt samettiruusut kelpaavat hyvin täyttämään kukkapenkkien aukkopaikkoja ja kumppanuuskasvina häätämään puutarhan kutsumattomia tuholaisia.
Siemenet siis laitoin multaan. Ihan eka kertaa yritän itse kasvattaa taimia. Tai en ainakaan muista olisinko joskus nuorempana kasvatellut. Oli sitä muuta kasvattamista niin paljon tai monta. Yhen käden sormet kyllä laskemiseen riittävät. Hyvin kasvoivat, pituuttakin kaikilla huomattavasti enemmän kuin äitillään. Eivät tarvitse keittiöjakkaraa ylettyäkseen ylähyllylle. Mummo sitä vastoin kapuaa useammin kerran päivässä jakkaralle etsiessään milloin mantelipussia milloin perunajauhoja ja joskus jotain mitä ei edes muista etsivänsä. Eikä ole kuin pari kertaa alas tullessaan astunut ohi . . .
Tiedän kyllä kokemuksesta, että Kettukivenmökissä ei valo oikein riitä näihin kasvatushommiin. Luonnon valo siis. Sähköthän meillä pelaa. Jos ei siis tule yllättäviä katkoja ja niitähän tulee muutaman kerran vuodessa, jopa usean vuorokauden mittaisia, mutta ei siitä sen enempää. Siskolta saamani posliinikukankin sain viime talvena hengiltä. Pudotti vain lehtensä. Eikä siinä maanittelut auttaneet, ei vaikka nimeltä ihan puhuttelin, sillä pitäähän myös kukilla olla kutsumanimi. Tämä menehtynyt yksilö oli nimeltään Brita. Onneksi Anja toi sunnuntaina uuden tosi kauniin posliinin. Asettelin sen suurin toivein amppeliin ikkunan ääreen. Jospa se siinä viihtyisi. Huastelen sille kyllä ihan omalla äetinkielellän. Luulen että sitä se paremmin kuunteloo kuin kirjakieltä. Siis tämä uusi posliinikukka Anja:) Britakin olisi ehkä paremmin kasvanut ja viihtynyt, jos olisin puhunut hänelle ruotsia. Että tak tak, vassokuu, skudaa ja adjöö . . .
No, ne vakosamettiruusun siemenet itivät ja koulittukin jo on. Kasvu ei tosin ole vielä lähtenyt edistymään. Voi, että jos näkisitte mummon kasvatit. On ne kyllä niin surkeita. Herneenversot kyllä kasvaa, niitä napsitaan leivän päälle ja arkiruokaa värittämään, mutta ei nämä sametin ryökäleen, ei ne veny ei viru. En niille paljon jaksa leperrellä. Kasvaavat jos kasvaavat . . . ja joka tapauksessa torilta ja puutarhoita lajitovereita rahalla saa . . . ja hevosella pääsee . . . jos olis hevonen. Piste.
