On sattoo rummuuttanna millon vettä, millon räntee,
lunta. Ja nii vuan pihassa näkkyy sitä vanahoo muata. Sitä mikä jäe kuukaasia
sitte lumien alle. Ae että minnoon tyytyväene. Ihan tekis miel männä pihalle
polovilleen ja pistee nuama muahan ja haestella. Vuan kun ee taivu tämä työn raskaan
ruatajan roppa. Tosissaa taepusha se, vuan en nyt kehtoo.
Okei okei, vaihdetaan kieltä. Onhan se tuo savon murre
semmosta lättyyttämistä, että ei meinaa kirjottaessakaan pysyä leuat
paikoillaan. Enivei. Oon iloinen kuin entinen satakiloinen . . . en muuten
oikeesti ollut mitenkään erityisen iloinen niistä kiloista. Mutta pysytäänpä
aiheessa.
Siis toiveita on ja aiheita iloon. Kevät viimein koittaa, lumet sulaa,
kasvimaa odottaa möyhijäänsä ja pääsen ulos mielipuuhiini
karkoittamaan talven aikana pesiytynyttä kettumökkihöperyyttä. Kesäkanat
muuttavat taas meille kasvamaan ja munimaan. Kukat nousevat . . . lämmineestä maasta, siemenet itävät . . . voi sitä ihanuutta.
Menen ulos ja tulen sitten
syksymällä takaisin tupatöihin. En nyt ihan justiinsa, mutta toivottavasti pian
kuitenkin. Sitä odotellessa:)
Elämä on joskus pelkkää tasapainoilua. . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti