Nyt mummo saarnaa ja vielä ilman pappiskoulutusta. Jo Kettumummon äiti hallitsi hyvin tämän saarnaamispuolen. Joten perinteitä ylläpitäen . . .
Asiaan siis. Nykyajastahan tässä tuasiisa on kyse. Puhumattomuudesta, typistyneestä sanojen käyttämisestä, tekstiviestien persoonattomuudesta ja niistä hiivatin hölmöistä hymiöistä, joita itsekin nykyajan takinliepeessä pysyäkseni tyrkään sanojen väliin ja loppuun. Muutaman sanan viestejä lähetellään. Yksinkertaisia sanajonoja, joista saa pahimmillaan aivan eri käsityksen kuin mitä viestin naputtelija alun perin halusi sanoa. Parista hätäisesti kirjoitetusta sanasta puuttuu ääneen lausuttujen sanojen sävy, tunnelma ja mieliala. Eikä näille vivahteille todellakaan löydy samaa tarkoittavia hymiöitä.
Kieli muuttuu ja köyhtyy köyhtymistään. Voi harmitus sentään! Lontoonkieli työntyy ainutlaatuisen äidinkielemme sekaan ja latistaa ilmaisuamme, tekee meistä sitä globaalia kaikenmaailman massaa. Kielitaitoa tarvitaan, kyllä minämummo toki sen ymmärrän. Kielitaitoa se on äidinkielikin. Ja nimenomaan se!
Ennen vanhaan, eikä siitä niin mahdottoman kauan ole, vain viitisenkymmentä vuotta, silloin kun täällä maaseudulla tupia ja kammareita valaisi vain kaasuvalo tai peräti viidenlinjan öljylamppu, silloin koulussa opetettiin, että hyvä äidinkielen taito on paras pohja oppia vieraita kieliä. Vieraiden kielien opetusmetodit olivat toki aivan liian jäykkiä, sitovia ja opettajatkin yhtälailla jäykkiä ja turhan pelottavia, mutta siitä asiasta joskus toisella kertaa.
Kettumummolla ja -papalla on laskutavasta riippuen neljästä viiteen ketunpoikasta ahertamassa maailmalla. Selviytymässä arkipäivän haasteista, tilipäivästä seuraavaan tiliin. Ei siinä paljon jää aikaa rupatella turhia kauaksi pesiytyneiden vanhempien kanssa. Puhumisen ja kuuntelemisen taito ruostuu.
Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta on aina vaan vaikeampaa ottaa käteen puhelin tai mikä lie se nykyajan parempi nimike sille toosalle tai härpäkkeelle, johon vastataan, jolla tehdään ostoksia ja maksetaan, jonka avulla suunnistetaan, maksetaan parkkimaksuja, tilataan kaukomaanmatkoja, varataan hotelleja, maksetaan ratikoissa ja junissa . . . ja tehdään monia muita asioita, joista tavallisella minämummolla ei ole haisuakaan. Ottaa siis puhelin kauniiseen käteen ja soittaa mummoille ja papoille. Kysyä kuulumisia, että mitenkä ootte jaksanu tautienne kanssa, onko ruoka maistunu, onko liiterissä vielä kuivia halakoja, joko ootte ratkassu jätevesiongelman, vieläkö sitä kalloo nousoo järvestä ja niin poes päen? Siinä samalla voisi kertoa omasta ja perheensä elämästä. Ihan niistä arkipäivän asioista. Kyllä ne olisivat tärkeitä juttuja mummoille ja papoillekin. Sellaisia arkipäivän piristyksiä. Ottaa se puhelin käteen muulloinkin kuin silloin, kun tappava tauti kurkistelee nurkan takaa. Se näyttää olevan kovin vaikeaa. Voi harmitus sentään!!
Sillä tulee vielä se päivä, että ei ole ketään, jolle soittaa. Ei ketään keneltä kysyä niitä iänikuisia vanhoja asioita. Ei ole kertojia, eikä ole kieltä. On vain tyhjiä sanoja ja hymiöitä! Aamen ja piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti