Matinpäivä oli eilen. Sehän tietää sitä, että karhu kääntyi toiselle kyljelleen. Vielä on entisen vuodenkierron mukaan aikaa ennen kuin karhu kömpii pesästään, hieraisee silmiään, örähtää ja äkistää pihkatapin takapuolestaan. Tämä tapahtuisi osapuolleen tuohon tyyliin, jos maailma olisi entisellään.
Mutta kun ei ole. Havukka-ahon ajattelija pohti, että mikä se on se maapallon ala-asento? Siinä sitä olisi pohdittavaa muutamalle tiedemiehelle . . . naiselle . . . tiedehenkilölle siis. Mikä se sitten lieneekään vai lieneekö ollenkaan tuota ala-asentoa? Näin tavallisella maalaismummojärjellä ajatellen tuntuisi sille, että jotenkin maapallo on nyt nyrjähtänyt radaltaan, kääntänyt ala-asennon yläasentoon, vai mitä lie tapahtunut. Vettä on sataa lottuuttanut koko talven, vaikka lunta ja pakkasta täällä päin maapalloa on totuttu talvisin näkemään ja kokemaan.
Suuremmin en tosin kaipaa metrisiä hankia tai nurkissa paukkuvia hirmupakkasia. Kohtuullista talvea vain. Sellaista mitä joskus lapsena sai kokea. Niissä serkkutytöltä perityissä monoissa, äidin kutomissa kutittavissa villasukissa ja kintaissa. Miten pakkanen kipristeli sormia ja poskipäitä koulumatkaa kulkiessa. Miten Lintusen aura-auto pelotti niin, että piti nopsaan kiivetä lumipenkan päälle turvaan. Ja kuinka tuvan lämpö sulatti koulukkaan varpaat ja sormet.
Mistähän tuo kaikki nyt putkahti mieleen? Ihan toisesta asiasta piti kirjoittaa. Eipähän tosin ole ensimmäinen kerta, kun eksyn sivupoluille. Ehkä seuraavalla kerralla kirjoitan peukalosta ja etusormesta, niin kuin oli tarkoitus.
Menneen talven lumia
