Nöyrä pyyntö

Peilistä meitä katsovat esiäidit ja esi-isät. Tuo hiusrajan kaari . . . eikö olekin sama kuin äidinisänäidilläni? Tuo Ryppy otsalla . . .  sehän näkyy äitini kasvoilla jo 40-luvun valokuvissa. Nuo jälkipolvien miesten harvenevat hiukset . . . nehän tulevat isälläni . . . 

Eilen aamulla selasin huvikseni sukunimistä kertovia sivuja. Roikuin internetin uumenissa, kun en mitään parempaa tekemistä keksinyt. Ja hupsista, sieltä löytyi kiinnostavia juttuja.  Ensimmäiseksi löytyi Suomen kulttuurirahaston 1938 perustamiskeräyksestä kotikyläni edesmenneiden asukkaiden nimiä. Pienillä summilla he olivat perustamassa tiedettä ja taidetta tukevaa rahastoa. Sanomalehdistä löytyi muutama maininta omien sukujen  jäsenistä, ja lopulta uskaltauduin Valtiorikosoikeuden asiakirjoihin vuodelta 1918.

Löytyi ukki ja 13 sivua vuoden 1918 tapahtumia. Luin sana sanalta, sivu sivulta . . . järkytyin . . . viimeinen sivu nosti kyyneleet silmiini . . . nöyrä pyyntö, hätä puolisosta ja pienistä lapsista.

Äitini kantoi läpi elämän lapsuutensa taakkaa. Tapahtumia, joissa hän oli tahtomattaan osallisena. Turvattomuutta, köyhyyttä, nälkää. Mummoni ja ukkini kantoivat pystypäin oman osansa ja aatteensa aina kuolemaansa saakka. Murenia näistä tapahtumista on kulkenut myös minun ja sisarusteni sydämissä. Ei taakkana, vaan oman perheen ja suvun ja omien juurien todellisena historiana. Menneet sukupolvet kulkevat aina mukanamme, geeneissä, muistoissa, tarinoissa. Tahdoimmepa tai ei. Minä tahdon, tahdon tietää ja ymmärtää.