Maata näkyvissä

On sattoo rummuuttanna millon vettä, millon räntee, lunta. Ja nii vuan pihassa näkkyy sitä vanahoo muata. Sitä mikä jäe kuukaasia sitte lumien alle. Ae että minnoon tyytyväene. Ihan tekis miel männä pihalle polovilleen ja pistee nuama muahan ja haestella. Vuan kun ee taivu tämä työn raskaan ruatajan roppa. Tosissaa taepusha se, vuan en nyt kehtoo.

Okei okei, vaihdetaan kieltä. Onhan se tuo savon murre semmosta lättyyttämistä, että ei meinaa kirjottaessakaan pysyä leuat paikoillaan. Enivei. Oon iloinen kuin entinen satakiloinen . . . en muuten oikeesti ollut mitenkään erityisen iloinen niistä kiloista. Mutta pysytäänpä aiheessa. 

Siis toiveita on ja aiheita iloon. Kevät viimein koittaa, lumet sulaa, kasvimaa odottaa möyhijäänsä ja pääsen ulos mielipuuhiini karkoittamaan talven aikana pesiytynyttä kettumökkihöperyyttä. Kesäkanat muuttavat taas meille kasvamaan ja munimaan. Kukat nousevat . . . lämmineestä maasta, siemenet itävät . . . voi sitä ihanuutta.

Menen ulos ja tulen sitten syksymällä takaisin tupatöihin. En nyt ihan justiinsa, mutta toivottavasti pian kuitenkin. Sitä odotellessa:)

  

Elämä on joskus pelkkää tasapainoilua. . .

Ajanlaskua

Pikkasen sitä pittää liikutella ihteensä näen pyhinäkkii. Kävinpä postloutalla. Kolomen päevän posti ol kertynnä sinne. Nyt on lukemista . . .  Lunta on eelleen. Mihinkäpähän ne olis tiältä hetkessä hävinneet. Ja jäläkiä ol tiellä ja hangessa. Aenaa iso kissa oli käyny ihan tuossa Kettumökin nurkalla. Siinä papan halakolaanilla. Halakopinot on kyllä ihan lumen alla. Pitäis piästä puita hakoomaan ja ahavaan kuivumaan. Näin sano pappa tuossa yhtenä päevänä. Nii, ne ison kissan jälet. Huol siinä heräs, että mitenkähä lie käänä meijän "pihapupulle". Liekö ennee hengissäkkää. Voe voe. 

Omenapuitakii leikattiin. Myö ei varsinasia puutarhureita olla, enkä ou iha varma olko nyt just oekee puihileikkuuaekakaa. Mutta siinä asiassa on aenakii yks lieventävä asianhuara. Oli nimittäin nii korkee lumikasa ihan siinä hollilla, omenapuihe vieressä, että olpa kerrannii heleppo leikata. Siinä vuan seistä ämötettii lumkasan piällä ja napsittii oksia luhyemmäks. Toevossa ollaan, että tulloo omenoeta ja semmonen kesä, että ennättää omenattii kypsyä. Viime kesänä ei kypsynnä . . .

Pyörähettii sitte nuapurkunnassa, kaapuntiha se on tuo Suonenjok. Että hijennä tok, kohta on Suonenjok. Näin luki taalussa viitostien varrella joetae vuosia eli vuoskymmeniä sitte. Tämä aeka ku männöö nii noppeesti. Just kun on herännä, nii onnii jo ilta ja just ku ol muanantae, nii johan se onnii perjantae. Dosetista myö aena katotaan, että mikä päevä on ja että onko sullae sama päevä ku minulla. Huh huh. Elekeekä työ yhtää huolestuko. Penskat etennii. Sikshä minä kirjotan tällä äetinkielellä, nii ei etelän mualkylissä asuva jäläkikasvu ymmärrä ku sanan sieltä ja toesen tiältä.  Eikä ne jaksa sanakirjan eli kiäntäjän kansa selevittee, että mitä se mummo tuasiisa hölöpättää. 

Sen verta ollaa tolokussaan, että vuonajat tunnistettaa vielä ihan heleposti. Talavella on lunta, kevväällä mua alakaa paljastua, kesällä on vihreetä ja syksyllä metissä sieniä. Ja eikös se sitte ookkii talaven vuoro. Näen on yksinkertasta tämä immeisen elämä ja ajanlasku.