Omin jaloin

Hirveesti työntää taivaalta vettä. Katto rumisee, vesi juoksee alas kotitietä kohti järveä. Sinnehän sopii vettä. Veneellä rantautuminen ja vesille lähtö on ollut suorastaan hankalaa. Vettähän se vene allensa tarvitsee. Laiturikin on ollut kuivilla jo viikkojen ajan. Eipä ole mitään intoa mennä saunasta uimaan. Joutuis kahlaamaan hyisessä vedessä ihan sopimattoman kauan. Kintut siinä vain sinistyisivät ja hampaat kalisis niin, että amalgaamit putois. 

Kissa kärvistelee kuistilla ja kohta naukuu jo sisäänpääsyä. Kiipeä sitten yläkertaan ja kuopaisee kyykkypaikan oman huussinsa hiekkaan. "Siisti täytyy aina olla, sanoi kissa hietikolla. Kaapi päälle tarpeen teon, sievän soman santakeon." Kuka sitä nyt tuossa koiran ilmassa kastelisi tassujaan, kun on oikea kissahuussikin olemassa. Siunattu on tuo sisävessa . . . voikohan vessan muuten siunata . . . ehkä ei, tai kukapa tuon kieltäisikään. Joka tapauksessa, jos ei sisähuussia olisi, niin joutuisi kaatosateessa nilkuttamaan huussiin. "Mikähän on tullut tyttöön nättiin, juoksee yli pihan ja laittaa oven säppiin?" 

Eipä ole tyttökään enää nätti, eikä kipaise tai kirmaa. Etenee kuitenkin vielä omin jaloin . . . omaa tahtia . . . omia teitään.

                             

sarvet poikki

Etana etana näytä sarves . . . vettä sataa ihan sarvia näyttämättä. En osaa ennustaa tulevia senkään vertaa kuin tuo niljakas kotiloeläin tai tuo muinainen  mytologinen Kisin kuningas (ässän päälle kuuluisi sellainen pikku vee, mutta en löytänyt sitä näistä näppäimistä), mutta kuitenkin olen kuin etana. Aina tuntosarvet pystyssä aistimassa, tunnustelemassa, arvailemassa, ennustamassa, odottamassa jotain maailmanpolun meininkiä. Jotain, jota en itsekään tiedä. Mutta jotakin kuitenkin.

Se on kuulkaa raskasta tämä etanan osa. Kuulkaa . . . hmmm . . . lieneeköhän pitkän tauon jälkeen kuulijoitakaan - lukijoitakaan? Näpyttelen nyt kuitenkin kirjaimia peräjälkeen lukipa sitten yksi kaksi tai ei kukaan. Raskasta on. Ottaa niin jo hengen päälle.

No, nyt se blokiin harhautunut lukija jo äkkäsi, että taitaa Kettumummolla olla alavireinen päivä. Oikeassa olet kuomaseni, niin pirun oikeassa. Vettä saattaa, matalapainetta on . . . täytyy myöntää . . . alakuloakin ilmassa harhailee. Elämä ei ole yhtä ruusuilla tanssimista . . . en dans på rosor . . . enenmmänkin ohdakkeist astua on orpopojan tie . . . muunkin kuin Petterin. 

Sitä kuuluisaa päivänpaistetta risukasaan, sitä malttamattomana odottelen. On ollut toki valon pilkahduksia, jopa auringon loistettakin hetkittäin . . . Mitäpä tässä valittamaan. On pään päällä katto, ei ropise vesi niskaan. On lämmityspuita talven yli, vielä sähkötkin pelaa. Marjat on säilötty, kurkut ja punajuuret on etikkaliemessa . . . en silti osaa olla luottavaisella mielellä.

Mitäpä mummoparka siinä valitat. Maailma on puolillaan nälkää näkeviä, kurjia, orpoja . . . joukko köyhällistön, työn raskaan raatajia. Toinen puoli maailmasta elää yltäkylläisyydessä miettimättä ostaako litran maitoa vai . . .

Voi kun tulis joku ja katkaisis nämä etanan sarvet . . .