Olen seurannut keskustelua ropoteista, noin niin kuin syrjäsilmällä tai oikeastaan syrjäkorvalla. On tietenkin mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan. Olen kuullut kuinka ropotit tuovat niin mahdottoman paljon iloa vanhuksien ja muistisairaiden elämään. Miten ropotti saa aikaan iloista mieltä, miten se vanhuksen liikkumaan ja näin liikettä jäykistyneisiin niveliin. Miten ropotti jaksaa aina vaan vastata muistiongelmaisen kysymyksiin. Esimerkiksi siihen, missä on vessa. Kun hoitajat eivät jaksa tai ennätä tai viitsi.
No voi hyvä ihminen sentään! Saattaako se ropotti vanhuksen sinne vessaan, laskee housut ja auttaa istumaan pytylle, pyyhkii ja pesee? Ja vielä seuraa, että oliko ulostaminen normaalia, oliko tuotos salvamainen, kikkareinen, vetelä vai putosiko pyttyyn kuin hohtimet kaivoon. Ja mitenkäs sen hajun laita sitten? Ja väri? Kun näitäkin asioita kuuluu seurata. Ette uskokkaan miten monia asioita teidänkin uloste voisi kertoa. Tekniikka tietenkin kehittyy ja ropotit sen mukana. Nuoret voivat siis jo varautua, että jos vanhaksi elätte, niin ropotin rautainen koura se pyyhkäisee teidänkin herkkää hipiäänne. No tämä tästä paskasta! Ja piste!
Uudet asiat viehättävät. Niin teki radio, niin televisio, niin tietokoneet, kännykät ja ipatit. Kaikista niistä on tullut suuri apu ihmisen elämään. Sanovat, että helpottavat ihan hirveesti tätä maallista vaellusta. Kun voi vain näpytellä tai painaa nappia ja olet keskellä Lähi-Idän sotaa tai sovittamassa hurmaavaa hääpukua. Voi pyhä jysäys! Luovathan ne osaltaan ainakin sitä alituista kiirettä ja vouhotusta. Kun pitää olla aina tavoitettavissa, on oltava menevä ja tehokas. Pitää tehdä tulosta. Et ole ihminen etkä mikään, jos sinulla ei ole kiire ja joku tekninen härveli kätesi ulottuvissa. Olenpas minä nyt negatiivisella moodilla liikkeellä! Voi minua, kun en taida edes tietää mitä se tuo moodi on . . .
Vielä tuosta vanhustenhoidosta. Siitä on kokemusta tosi monen työvuoden ajalta. Ja voin sanoa, että muutosta on tullut. Ainakin hoitajamitoitusta on vähennetty rutkasti! Paljon hyvää on tietenkin myös. On saatu uutta tietoa eri sairauksista, hyvistä hoitomuodoista, lääkkeistä jne. Koulutuksessa opetetaan kaikkea tätä ja vielä paljon muuta. Kirjaamista, arviontia, havainnointia ja tietääkseni vieläkin korostetaan läheisyyttä, kiireettömyyttä, aitoa kohtaamista, koskettamista, lämpöä, halaamista, vierellä kulkemista, kannustamista ja sitä kaikkein tärkeintä, rakkautta.
Sitten kun mennään työelämään täynnä tätä oppia ja intoa, niin sitten huomataan, että ollaankin laittamassa ruokaa, pesemässä astioita, siivoamassa huoneita, käytäviä, vessoja tai pesemässä ikkunoita. Sitäkin olen tehnyt työurani aikana, ihan korkeakoulututkinnon antamalla tiedolla ja taidolla. Niin meni koulutus hukkaan ikkunoita jynssätessä! Ei toki kaikissa hoitopaikoissa näin toimita, muuta monessa ainakin toimittiin niin.
Kun säästetään, vähennetään työntekijöitä. Hoitajat kun ovat niin hyvänahkaista porukkaa, että kyllä ne tekee ja tekee. Kun pyykit on pesty ja astiat tiskattu ja hoidettavat hoidettu niin nopeesti kuin mahdollista, niin sitten kirjataan. Sillä se mitä et kirjaa, sitä ei ole tapahtunut. Tehdään hoitosuunnitelmia, hyvä juttu sekin, kunhan suunnitelma saadaan vielä mukaan käytäntön työhön ja toimiin. Tehdään tietenkin myös erilaisia arviointeja. Niitä sitten verrataan valtakunnallisella tasolla. Tarkoituksensa niilläkin.
Voi olla, että tästä tekstistä joku vetää hernettä nenäänsä. Eipä mittään, vetää ihan rauhassa vaan! Jospa joku ropotti tulee sen sieltä pois kaivamaan! Sitten joskus:)
ihailee vaahteroiden väriloistoa, 
