Kettukivi on pienen pieni maalämpäre pohjoisessa Savossa. Ison järven piskuisen lahden rannalla. Muutama koivu ja mänty kasvaa palstatilallisen tiluksilla. On tietenkin sauna, aitta ja puuliiteri. Verkkovajaa nyt unohtamattakaan. Kasvimaana on pieni pellontierake.
Ei eläisi näillä tiluksilla talven yli edes lehmänkanttura. Eipä silti, ei tuota olisi navettaakaan. Enkä todellakaan haikaile lehmän perään. En tottasesti! Kesäkanat riittävät meille muutaman lämpimän kesäisen kuukauden hoidokeiksi. Talvella saa kaupasta sitten vaikkapa niitä virikekananmunia. Tuumailin tuossa, että enempi taisivat kanat olla meille virikkeitä kuin me kanoille.
Kumpi olikaan ensin, se virikemuna vai munan pyöräyttäjä. Hän, munanpyöräyttäjä, oli tänä kesänsä nimeltään Potpotii. Ahkera ja tunnollinen olikin. Nämä toiset kanaset, Tipitii ja Manta, he vain hengailivat. Viettivät sellaista kanojen pidennettyä teini-ikää. Katselivat vain nokkaansa pitkin, kun Potpotii istui jokikinen päivä pesässään ja pyöräytti munasen.
Niin se on ihmistenkin maailmassa. Toiset ahertaa hiki päässä päivästä toiseen, juoksevat niin sanotusti leivän perässä, toiset taas vain hengailevat. Näin on ollut varmaan ikiajoista lähtien. Tai no, miten lie elämä luistanut silloin kun oltiin juuri pudottu puusta tai mistä lie pilvistä, kun elettiin keräilyelämää? Ehkä silloinkin oli joku mukana vedettävä, jolle tuotiin juuret ja marjat ja kumarrettiin vielä päälle. Luultiin, että tuo se on porukan viisain. Aina on raatajia ja hengailijoita. Aina on riistäjiä ja riistettäviä. Milloin riistää toinen toistaan, milloin ollaan valtion, milloin pankin torppareita.
Mutta me Kettukiven pappa ja mummo, me ollaan palstatilallisia ja tyytyväisiä elämään. Ei riistetä eikä riehuta. Ja kaikki mikä tilille eläkepäivänä napsahtaa, kaikki se kulutetaan ja näin nautitaan kulutusjuhlaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti