Aamulla anivarhain, perjantaina siis, kömpi pikkubussiin kourallinen naisia ja yhden sirkkelikäden verran miehiä. Kaikki he kuitenkin maaseudun parhainta aaryhmää. Kaikilla heillä peukalo kohdallaan eikä suinkaan keskellä kämmentä. Innosta puhkuen matkattiin kohti Tampereen kädentaitomessuja.
Matkahan menee lupsakasti, kun kyse on suulaista savolaisista. Istua törötettiin ja vaihdettiin kuulumisia vieruskavereiden kanssa. Joku saattaisi nimittää sitä juoruiluksi, mutta totta tosiaan sitä se ei missään tapauksessa ole. Tämä tietynlainen jutustelu on tiedottamista tai raportointia. Ettäs sen nyt tiedätte!
Matka sujui ilman sen suurempia kommelluksia. Kahvipysähdysten jälkeen tarkistettiin, ettei kukaan ole jäänyt kyydistä. Perille meni yhtä monta kuin oli lähtenytkin. Messuliput kourassa sitten hajaannuttiin kukin omille teilleen. Joku halusi kierrrellä ja katsella ihan yksikseen, joku taas viihtyi enemmän seurassa.
Oli paljon katseltavaa, hypisteltävä, maisteltavaa. Lankoja kaikille neuloosiin tai virkkoosiin hurahtaneille. Kankaita, helmiä, askartelutarvikkeita . . . ja vaikka mitä. Kaikkea mitä voi kuvitella käsistään näppärien ihmisten tarvitsevan.
Ja voi sitä kansan määrää. Jotenkin tuntui koko ajan, että olin aina menossa ikään kuin vastavirtaan. Moni kiinnostava asia jäi katsomatta tungoksen takia. Ja pakko myöntää, vaikka miten kiinnosti ja oli sydäntä lähellä tämä kaikenlainen käsillä värkkääminen, niin ähky tuli.
Lopulta horjuin jo tietämisen rajamailla. Päässä huippasi, suuta kuivasi ja horjahtavia sivuaskelia ottaessa tuli ihan nuoruus mieleen. Mummokin on joskus ollut nuori. Ettäs senkin nyt tiedätte! Pappa oli jo aikoja sitten älynnyt mennä etsimään sopivaa istuma- ynnä ruokintapaikkaa. Kupillinen kahvia piristi kummasti ja kiertely jatkui.
Paluumatkalla sitten vaihdettiin kuulumisia. Mitä kaikkea ihanuuksia olikaan nähty ja koettu. Eräs meistä oli kokenut uudenaikaisen vessan ihmeellisyydet. Kuinka hän melkein jalat ristissä ryntäsi vihdoin vapautuvaan vessakoppiin ja etsi katseellaan koukkua, mihin voisi ripustaa käsilaukkunsa. Sillä kukaan itseään kunnioittava naisimmeinen ei liiku kotinsa ulkopuolella ilman käsilaukkua eli väskyä eli veskaa. Ei näkynyt koukkua ei, joten hänpä länttäsi laukkunsa lavuaariin.
Hui kauhistus! Käsilaukku oli sopivasti auki ammollaan ja automaattihana alkoi suihkuttaa vettä oikein vauhdilla suoraan laukkuun. Lompakko ja puhelin tietenkin päällimmäisenä. No, eipä mittään, mummotkin ovat joskus melkein ajatusta nopeampia. Rivakka tempaisu ja väsky pois hanan alta ja puhelin ja rahat ensimmäiseksi kuivumaan ja loput vedethän voi aina lirutella sinne lavuaariin. Ja sitten vain arvokkaasti astellen ulos mukavuuslaitoksesta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sillä mummot on niin monessa tervassa pyöritelty, että mikään ei saa heitä häkeltymään. No, ehkä jokin, mutta kun en millään enää muista, että mikä ihme se sellainen olisi!
Jaettu ilo se parasta. Enkä nyt tarkoita vahingoniloa. Vaan oikeaa tilnnekomiikan tarjoamaan iloa ja naurua. Sitä naurua meillä riitti, kun kastuneen väskyn omistaja eläväisesti tiedotti eli raportoi kokemastaan.
Minkä Tampere kastelee, sen maaseudun rauha kuivattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti