sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Koulukiusattu mummo

Ankea aihe, mutta kirjoittamisen arvoinen. Katselin aamupäivällä Tastulan ohjelmaa pyykkiä silittäessä. Luit aivan oikein . . . kuulun siihen katoavaan kansanryhmään, joka silloin tällöin kaivaa kaappien kätköistä silityslaudan ja -raudan ja  aloittaa meditatiivisen askareen, puhtaiden pyykkien silittämisen. Höyryrauta suhisee, lakanat, tyynyliinat siliävät. Samalla voi toisella korvalla, sillä kuulevalla, kuunnella radiota tai television ohjelmaa. Suomenkielistä mielellään, sillä oman kielen kuuntelu ei vaadi liikaa aivonystyröiden ja muistijälkien kaivelemista pysyäkseen kärryillä, ymmärtääkseen villakoiran ytimen.  Voi keskittyä silittämiseen . . . 

Tänään Tastulan ohjelmassa sivuttiin Kettumummolle arkaa asiaa, koulukiusaamista. Valitan, tunnustan, häpeän. Olen koulukiusattu. Miksikö häpeän? Siksi häpeän, etten osannut pitää puoliani. En osannut enkä rohjennut antaa samalla mitalla takaisin nyrkkiä käyttäen tai edes sanallisesti puolustaen. Jos tuon rohkeuden olisin jotenkin saanut, niin helpommalla olisin selvinnyt elämänpolun mutkista ja suorista. Joku turha mutka työelämässäkin olisi jäänyt tekemättä. Jossittelu on jossittelua . . .

Olin pienen kansakoulun arka oppilas. Itkuherkkäkin ja pelokas. Ensimmäinen luokka meni joten kuten. Yksi veljistäni kävi viimeistä vuotta samassa kansakoulussa ennen kuin siirtyi kirkonkylän kansalaiskouluun. Kiusaajakoulukkaat viisaasti arvelivat, että velipoika varmaan puolustaisi tarpeen tullen siskoaan. Uhka oli kyllä ilmassa koko ensimmäisen luokan ajan. Mutta veli oli turvana. Tehtiin näet tarkkaan selväksi, että kun veljeni  siirtyy toiseen kouluun, niin sitten kyllä ainakin uitetaan lumihangessa ja muutakin jäynää on tulossa.

Tämä tieto pienessä päässäni  kasvoi melkoiseksi painajaiseksi. Pelkäsin entistä enemmän. Karkailin kotoa, olin lähtevinäni maailmalle. Piilottelin "piilokivellä" tai juoksentelin metsissä. Kotiin oli kuitenkin palattava. Nälkä oli paras kannustin. Yritin jopa lahjoa näitä uhkailijoita. Annoin yhdelle tytölle mielestäni parhaimmat aarteeni. Äidin neulomat siniset nukenvaatteet. Pitsineuleisen villatakin ja pitkät sukat. Eipä auttanut nämä lahjukset, en saanut häntä puolelleni. Harmittaa vieläkin, pistää oikein vihaksi. 

Kiusaaminen alkoi heti toisen luokan syksyllä. Jäin syrjään välituntileikeistä, olin kuin olisin ollut näkymätön. Pärjäsin hyvin oppiaineissa. Paitsi laulussa. Ujouden ja arkailun takia en suostunut laulamaan. Nyt myöhemmin olen huomannut, että ajoittan saatan laulaa lähes nuotilleen . . . Koulupäivän jälkeen kotimatkan ensimmäisellä suoralla sain niskaani kiviä, sylkemistä, nimittelyä ja myöhemmin talvella lumihankeen tyrkkimistä ja lumipesuja. 

Olin aikalailla turvaton. Kotona en asiasta uskaltanut puhua puolta sanaa. Piilouduin joskus koulupäivän jälkeen komeroon itkeskelemään, mutta en kertonut kiusaamisesta. Vissiin häpesin, kun en osannut pitää puoliani.  Aikuisena, vuosikymmenien kuluttua, kysyin äidiltä tiesikö hän kuinka minua kiusattiin. Ei tiennyt. Tosin oli joku vakavampikin tapahtuma mennyt ohi silmien ja korvien. 
"Mitä silmä ei näe, eikä korva kuule, sitä sydän ei sure". 

Tämä tästä aiheesta. Toisella kertaa jotain muuta.
Pitäkää huoli toisistanne. Kuunnelkaa ja nähkää . . . 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti