On tosiaan aikaa kulunut . . . ollut kyllä mielessä joskus kirjoittaminenkin . . . sitten taas jäänyt muiden kiireiden takia. Sisko jo kyselikin miksi en ole kirjoitellut Kettukiven kuulumisia. Laitan nyt pikku pätkän tulemaan.
Ei voi tosiaan kiirettä syyttää, ei koronaakaan. Ei ole syytä tai syyllisiä. Aikaa vaan kului. Kevät kääntyi kesäksi, syksyksi ja viimein talveksi. Kevätkirjeet muuttuivat talvikirjeiksi.
Kasvimaa antoi satoa, etenkin herneitä. Porkkanatkin kasvoivat hyvin eikä kempit tai juurimadot vaivanneet, vaikka en pitänytkään laiskuuttani harsoa porkkanapenkkien päällä. Sipuleilla on ryyditetty ruokia ihan tänne jouluun saakka. Punajuuret säilöin sopivan pieninä palleroina. Avomaan kurkut ei menestyneet. Mikä lie mennyt vikaan. Ensi keväänä, jos voimia jostain löytyy, pitää kurkkupenkki kaivaa ylös ja laittaa juurimatto alle ja uudet mullat päälle. Jos ja jos. Tilli ei myöskään rehottanut edellisten kesien lailla. Eikä kaskinauris, vaikka harson alla kasvatin, niin tuholaiset pääsi jostain rakosesta ja niin oli nauriin lehdet kuin pitsiä ja itse nauriit kovia ja kitkeriä. Aina ei voi onnistua. Keittiöpuutarhan hoitoon tarvitsee Kettumummokin erehdyksiä ja joskus sitten onnistumisia.
Harjaneilikat ja päivänkakkarat valtasivat kesäkukkakylvöksen. Toissakesäiset harjaneilikat oikein lehahtivat kukkimaan tosi värikkäästi ja antoivat iloa. Pari vuotta sitten kesäkukkasiemenseoksen päivänkakkarat kukkivat vielä marraskuun alkupuolella. Sekin tuntui ihan ihmeeltä.
Perunoita tuli myös hyvin. Keväällä vakoihin kylvettiin annabellea ja siikliä ja lienenkö kertonut, myös lahnanparkkeja ja särkiä. Ja niin hyviä isoja perunoita saatiin syödä pitkälle syksyyn. Maatuvat kalat antoivat perunoille kasvuvoimaa. Suosittelen ehdottomasti:)
Metsä antoi satoaan myös. Kanttarelleja aivan loistavasti ja pitkälle syksyyn. Enkä koskaan ole seisonut sellaisessa vatukossa kuin tämän vuoden kesänä. Ihania, mehukkaita, maukkauta ja lähes madottomia metsävattuja melkeinpä silmän kantamattomiin. Mustikoita löytyi myös helposti ja riittävästi ja puolukoita. Karpalosuollakin kävin, maistelin kourallisen ja harmittelin, kun niitä ei verenohennuslääkkeen kanssa ole lupa syödä.
Pari kertaa päästiin turvallisesti koronan hiukan laannuttua käymään etelässä moikkaamassa jälkikasvua ja siskoa. Muut haaveissa olleet reissut jäi tekemättä.
Kettupappa sairastui syksyn saavuttua. Siinä asiassa on ollut sulattelemista. Ja on edelleen. Hirvittävä pettymys ja harmi se on. Luuydinsyöpä uusi vain reilu vuosi kantasolusiirrosta. Papan sanoilla: miksi sen piti hänelle tulla riesaksi, kohtaloksi, kun hän on sentään ihan mukava ihminen? Kyllä kastuu posket nytkin tätä kirjoittaessa.
Ehkä siksikään ei ole tullut tänne kirjoitelluksi. Ensin ajattelin, että en edes tuota sairastumista nyt mainitsekaan, mutta on se niin kiinni ihossa, mielessä, ajatuksissa, sydämessä, että en voinut sivuuttaa ja lakaista pois näppäimistöltä, blogin sivuilta.
Hyvää vuoden loppua kaikille tasapuolisesti ja uudelle vuodelle tsemppiä, iloa, valoa, onnea ja terveyttä ennen kaikkea. Voikaa hyvin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti