lauantai 15. syyskuuta 2018

Hengästyttää

Kiireistä on tämä eläkemummon elämä, ylen on kiireistä! Hyvä, että hampaasa ennättää pestä uamusella - omat ovat ja jos olis tekaritkin, niin omat olis nekkii -, kun on jo tukka putkella - kuvainnollisesti sanottuna, on nääs niin lyhyeks kynitty, että eipä paljo tuulessa liehu eikä silimillä roiku - nii on oltava mänössä kylälle jos jonkinlaisen asian hätyyttämänä. 

Sitten kun koittaa viimein se päivä, että almanakka näyttää tyhjää, niin sitten se hyörinä vasta alakaakii. On siivottava, pestävä ikkunoita - jäivät keväällä ja jäivät vielä kesälläkin pesemättä, mutta nyt on jo osa niin kirkkaana että - . Sitten kasvimaalta vielä viimeiset punajuuret kattilaan kiehumaan ja sitten kuorimaan omenoita ja toiseen kattilaan soseutumaan ja lihakeitto yhteen kattilaan hautumaan ja välillä pyykkiä koneeseen ja naruille kuivumaan. Ja voi että - näkyy sadetta tulevan taivaan täydeltä, siispä pyykit noppeesti narulta ja telineeseen kuistille. Ja kanat on ruokittava - huutaavat jo rrrruokoooo. Opivat pirut puhumaan kesän aikna. Kohta on eron hetki edessä - kanoilla ja mummolla. Siinä sitten kissa Miisu kyhnyttään jaloissa, että anna nyt sitä haukifilettä. Eikä anna periks ennen kuin jiäkuapin ovi on avattu ja haukipalat kipossa. Sitte hän kyhnyttää uuvestaan, että silitä vähän ja kohta naakuu ovella ulos piästäkseen. 

Ihan hengästyttää. Ei oo heleppoo edes vapaapäivänä. Mutta täynnä elämää, sitä elämänmakuista elämää. Päivääkään en vaihtais pois . . . 

PS Kiva olisi saada joku kommentti, niin tietäis Kettumummokin, että  joskus on luettu tätäkin höpinää:)

 

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Huojuva lato

Näen unta - olen upporikas. Korjaan kaikki teiden varsille, paketoitujen peltojen laidoille ja tuhottujen metsien raiskiolle jääneet unohdetut mökit ja talot. Oikaisen luokille painuneet latojen ja aittojen katot. Niitän pihatiet, korjaan kaivojen kannet ja laitan teiden varsille kyltit - tämän pihapiirin saat jos lupaat sitä kuunnella, hoitaa ja vaalia! Sillä tällä pihalla ja mökillä on henki. Porraspuut ovat täynnä tarinoita tupaan astujista, ovenkahvat ovat tervehtineet omat ja vieraat, ikkunaruudut nähneet tulijat ja lähtijät - viimeisetkin. 

Paiskaan Bernerin kanssa kättä ja sanon, että eipä mittää, minä kyllä korjaan tiet, kun sinä et osaa asioita järjestää! Sillä maallakin asuu ihmisiä. Syövät leipää siinä missä kaupunkilaisetkin, ajavat autollaan, kun julkisilla eivät pääse. Ja autottomat tai ajotaidottomat tilaavat taksikyytejä päästäkseen arvuuttamaan vaivojaan terveyskeskuksiin tai hoidattamaan todettujaan keskussairaaloihin. 

Jos tuo alku olikin unta, niin tämä ei. Meillä syrjässä asuvillakin on ihmisarvo. Vaikka sitä yritetään haperruttaa niin monin keinoin, niin periksi ei anneta. Luullaan, että kuoppaiset tiet tai pätkivät sähköt ja nettiyhteydet musertavat korpieläjien taistelutahdon. Mutta väärin luulevat. Sisuhan siitä vain lisääntyy. Vaikka lakkautettiin koulut, postit ja pankit,  ei sekään saanut meitä häädettyä. Jäihän meille sentään nuorisoseurantalot, kylätalot ja manttaalikunnan talot. Sinne kerääntyvät katuvalottomien ja mutkaisten teiden varsilta iloiset ja elämänmyönteiset kylien asukkaat harrastamaan - joogaavat - tanssivat - opettelevat venäjät ja espanjat - laulavat - soittavat - maalaavat ja kutovat. Ja jäihän meille tosiaan kirkko ja hautuumaakin, tuo oivallinen loppusijoituspaikka meille yhteiskunnan liikavarpaille ja kehityksen  jarrupaloille.

          Huojuva lato, Kettupapan kuvaamana.