Näen unta - olen upporikas. Korjaan kaikki teiden varsille, paketoitujen peltojen laidoille ja tuhottujen metsien raiskiolle jääneet unohdetut mökit ja talot. Oikaisen luokille painuneet latojen ja aittojen katot. Niitän pihatiet, korjaan kaivojen kannet ja laitan teiden varsille kyltit - tämän pihapiirin saat jos lupaat sitä kuunnella, hoitaa ja vaalia! Sillä tällä pihalla ja mökillä on henki. Porraspuut ovat täynnä tarinoita tupaan astujista, ovenkahvat ovat tervehtineet omat ja vieraat, ikkunaruudut nähneet tulijat ja lähtijät - viimeisetkin.
Paiskaan Bernerin kanssa kättä ja sanon, että eipä mittää, minä kyllä korjaan tiet, kun sinä et osaa asioita järjestää! Sillä maallakin asuu ihmisiä. Syövät leipää siinä missä kaupunkilaisetkin, ajavat autollaan, kun julkisilla eivät pääse. Ja autottomat tai ajotaidottomat tilaavat taksikyytejä päästäkseen arvuuttamaan vaivojaan terveyskeskuksiin tai hoidattamaan todettujaan keskussairaaloihin.
Jos tuo alku olikin unta, niin tämä ei. Meillä syrjässä asuvillakin on ihmisarvo. Vaikka sitä yritetään haperruttaa niin monin keinoin, niin periksi ei anneta. Luullaan, että kuoppaiset tiet tai pätkivät sähköt ja nettiyhteydet musertavat korpieläjien taistelutahdon. Mutta väärin luulevat. Sisuhan siitä vain lisääntyy. Vaikka lakkautettiin koulut, postit ja pankit, ei sekään saanut meitä häädettyä. Jäihän meille sentään nuorisoseurantalot, kylätalot ja manttaalikunnan talot. Sinne kerääntyvät katuvalottomien ja mutkaisten teiden varsilta iloiset ja elämänmyönteiset kylien asukkaat harrastamaan - joogaavat - tanssivat - opettelevat venäjät ja espanjat - laulavat - soittavat - maalaavat ja kutovat. Ja jäihän meille tosiaan kirkko ja hautuumaakin, tuo oivallinen loppusijoituspaikka meille yhteiskunnan liikavarpaille ja kehityksen jarrupaloille.
Huojuva lato, Kettupapan kuvaamana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti