Omin jaloin

Hirveesti työntää taivaalta vettä. Katto rumisee, vesi juoksee alas kotitietä kohti järveä. Sinnehän sopii vettä. Veneellä rantautuminen ja vesille lähtö on ollut suorastaan hankalaa. Vettähän se vene allensa tarvitsee. Laiturikin on ollut kuivilla jo viikkojen ajan. Eipä ole mitään intoa mennä saunasta uimaan. Joutuis kahlaamaan hyisessä vedessä ihan sopimattoman kauan. Kintut siinä vain sinistyisivät ja hampaat kalisis niin, että amalgaamit putois. 

Kissa kärvistelee kuistilla ja kohta naukuu jo sisäänpääsyä. Kiipeä sitten yläkertaan ja kuopaisee kyykkypaikan oman huussinsa hiekkaan. "Siisti täytyy aina olla, sanoi kissa hietikolla. Kaapi päälle tarpeen teon, sievän soman santakeon." Kuka sitä nyt tuossa koiran ilmassa kastelisi tassujaan, kun on oikea kissahuussikin olemassa. Siunattu on tuo sisävessa . . . voikohan vessan muuten siunata . . . ehkä ei, tai kukapa tuon kieltäisikään. Joka tapauksessa, jos ei sisähuussia olisi, niin joutuisi kaatosateessa nilkuttamaan huussiin. "Mikähän on tullut tyttöön nättiin, juoksee yli pihan ja laittaa oven säppiin?" 

Eipä ole tyttökään enää nätti, eikä kipaise tai kirmaa. Etenee kuitenkin vielä omin jaloin . . . omaa tahtia . . . omia teitään.

                             

sarvet poikki

Etana etana näytä sarves . . . vettä sataa ihan sarvia näyttämättä. En osaa ennustaa tulevia senkään vertaa kuin tuo niljakas kotiloeläin tai tuo muinainen  mytologinen Kisin kuningas (ässän päälle kuuluisi sellainen pikku vee, mutta en löytänyt sitä näistä näppäimistä), mutta kuitenkin olen kuin etana. Aina tuntosarvet pystyssä aistimassa, tunnustelemassa, arvailemassa, ennustamassa, odottamassa jotain maailmanpolun meininkiä. Jotain, jota en itsekään tiedä. Mutta jotakin kuitenkin.

Se on kuulkaa raskasta tämä etanan osa. Kuulkaa . . . hmmm . . . lieneeköhän pitkän tauon jälkeen kuulijoitakaan - lukijoitakaan? Näpyttelen nyt kuitenkin kirjaimia peräjälkeen lukipa sitten yksi kaksi tai ei kukaan. Raskasta on. Ottaa niin jo hengen päälle.

No, nyt se blokiin harhautunut lukija jo äkkäsi, että taitaa Kettumummolla olla alavireinen päivä. Oikeassa olet kuomaseni, niin pirun oikeassa. Vettä saattaa, matalapainetta on . . . täytyy myöntää . . . alakuloakin ilmassa harhailee. Elämä ei ole yhtä ruusuilla tanssimista . . . en dans på rosor . . . enenmmänkin ohdakkeist astua on orpopojan tie . . . muunkin kuin Petterin. 

Sitä kuuluisaa päivänpaistetta risukasaan, sitä malttamattomana odottelen. On ollut toki valon pilkahduksia, jopa auringon loistettakin hetkittäin . . . Mitäpä tässä valittamaan. On pään päällä katto, ei ropise vesi niskaan. On lämmityspuita talven yli, vielä sähkötkin pelaa. Marjat on säilötty, kurkut ja punajuuret on etikkaliemessa . . . en silti osaa olla luottavaisella mielellä.

Mitäpä mummoparka siinä valitat. Maailma on puolillaan nälkää näkeviä, kurjia, orpoja . . . joukko köyhällistön, työn raskaan raatajia. Toinen puoli maailmasta elää yltäkylläisyydessä miettimättä ostaako litran maitoa vai . . .

Voi kun tulis joku ja katkaisis nämä etanan sarvet . . . 

Elävien kirjoissa

Siitä on hirveen kauan kun viimeks istahdin naputtelemaan. Eipä silti, olisi sitä jutun juurta ollut jos minkäkinlaista (tuo sana ei ehkä ole yhdyssana - kirotusvirhe heh! viis siitä välitän) En vaan ole ennättänyt . .  .

Aika on kulunut, kuluvaista on aika. Jonnekin se aina vaan karkaa, jonnekin aika-arkistoon tai taivaan tuuliin tai aikasäiliöön, aikapankkiin. Tuskin siellä kuitenkaan korkoa kasvaa, tai aikabonuksia olisi odotettavissa. Ehkä jokainen eletty päivä on juuri sitä aikabonusta . . .

Puutarhaa olen laitellut. Pienemmäksi suunnittelin kuin aikaisempina vuosina. Mutta kuinkas sitten kävikään? Parin potturivin verran kasviala vain väheni.  

Kukkapenkit, ne joita nykyään nimitetään perennapenkeiksi, ne rehottavat valtoimenaan. Helminukkajäkkärä valtaa alaa, sanoin jokin minulle nimetön valkoisia kellokukkia puskeva harmillisen nopeasti leviävä kukkanen, riesa tosiaan. Jalopähkämö ahdistelee syysleimuja ja kuunliljoja. Rentoakankaali levittää helmojaan . . . Levitelkööt, rehottakoot . . . 

Kettupappa on kotona. Se on se tärkein asia. Ja tervehtyy päivä päivältä. Pienin askelin, vähän päivässä, paljon jo viikossa. Katiskatkin on jo viety saaren kärkeen ja haettu jo ensimmäiset ahvenköriläät. Niin oli Kettupapalla onnellinen ilme ja katsanto, kun viimein istui veneen perässä ja katseli Iismeren lahtia ja poukamia. Ihan sydämestä kourasi . . .

Se on onnea se, että saa omansa takaisin kotiin ja "elävien kirjoihin".  

Vajetta ja ahistusta

Kettumummoon iski kestävyysvaje. En tarkoita nyt sitä talouspoliittista käsitettä (fiscal sustainability?) Tarkoitan noin niin kuin kuvainnollisesti sellaista ohimenevää mummotilaa, jossa mitään ei jaksais, mikään ei kiinnostais, ei viitsis, ei huvittais. Ei ei  ja ei. Erityisesti haluan tähdentää, että vanhat naiset eivät ole kestävyysvaje. Näin sanoi Vappu Taipale. Komppaan häntä. Jos tuo ilmaisu nyt sattui oikeaan paikkaan. Komppaan kuitenkin. Mutta joskus vanha tai vanheneva nainenkin väsyy arkielämän, arkipäivän haasteisiin. Läheiset ja tutut tietävät kyllä mitä tällä tarkoitan. Muille satunnaisille lukijoille en sen tarkemmin käy asiaa selventämään.

On muutakin vajetta kuin tuo arkipäivän pyörittäminen. On ahdistusta jos minkäkin laista. Ympäröivä yhteiskunta, jonka jäseneksi tässä vielä näillä kymmenillä tunnen itseni, niin se se tarjoaa ahdistusta jos jonkinmoista. On muoviahdistus, ympäristöahdistus, ilmastoahdistus . . .  On kevätahdistus, että tuleeko se kesä vai sataako vain lisää lunta . . . sataa kyllä, maa on ihan valkoisena nytkin. Punakylkirastaat ja pienemmät tirppiäiset kaivavat evästä lintulaudan alta.  Ja meillä jyväsäkki tyhjä. Voih sentään.

Kesärengasahdistuskin iski heti, kun sai talvirenkaat pois alta. Miten tämä nyt näin meni? Onneksi ei ehditty (lue jaksettu) vielä perunanistutukseen. Kokonaista 30 siemenperunaa (annabellaa) saa kasvatella itujaan tuvan lämmössä ja odottaa maahan pääsyään. Lunta sataa suurina hiutaleina . . . 

Hengenahdistusta ei sentään vielä ole ilmaantunut. Ehkä sekin vielä iskee muiden tautiahdistusten jatkoksi. Tulukoon vuan, tännehän sitä soppii. Kettumummo ottaa vastaan mitä ylhäältä annetaan. Kärsii välillä kestävyysvajeesta, mutta elää ja hengittää edelleen.  

Ai ai ku niin ahistaa . . . taian lähtee käpsehtimmää . . .