Vettä tulee tänäänkin. Onneksi tuo iso saavi vielä vetää, Iismeri nimittäin. Sinne tuntuu mahtuvan kaikki mitä taivaalta tulee. Eilen sentään paistoi päivä. Kesävieraat tepastelivat pihamaalla niin onnellisina että. Kävivät välillä kylpyhommissa kasvipenkissä terassin edessä, pötköttelivät välillä pensaiden alla ja sitten taas nokkivat innoissaan.
Kävi meillä vieraitakin. Ja olipa tosiaan tuasiisa kiva juoda kahvia, muistella menneitä ja rupatella niin mukavia kuin niitä surullisiakin. Elämä jatkuu, aika kuluu ja suru muuttaa muotoaan. Hyvät ja kauniit muistot säilyvät sydämissä, antavat voimaa ja kantavat päivästä toiseen.
Pyykkikonekin pyöri pitkin päivää, pyykit kuivuivat ja kasvimaallekin ennätin. Kyllä pittää sannoo, että en oo millonkaan nähnyt, että vesiheinä voi kasvaa näin valtoimenaan. Sitä on joka paikassa, kukkapenkeissä, nurmikoiden reunoissa ja tietenkin siellä kasvimaalla. Jos viime kesänä tilli kasvoi niin, että olis voinu vaikka niittä ja seivästää, niin nyt kasvaa vesiheinä. Saattaa olla hyvinkin, että keväällä kasvimaalle kasvuvoimaa kylvettäessä karkasi niin sanotusti mopo käsistä. Tuli yli-innostus ja sen myötä yliannostus. Kohtuus se pitäis olla kerjätessäkin . . .
Niin komiasti kasvaa vesiheinä, mutta kasvaa siinä perunanvarretkin. Porkkanantaimet löytyivät kuin löytyivätkin heinän seasta. Ja kaskinaurista päästiin jo maistelemaan. Eipä siis menetetä toivoa syksyn herkuista. Jos ei sitten tänä syksynä, niin ensi keväänä taas uudella innolla. Mutta yritetään pitää se "mopo" hallinnassa, ettei tuasiisa piäse karkoomaan. Kun vain muistais . . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti