torstai 29. syyskuuta 2016

Orvokin terveiset kesästä

Illalla kuunneltiin tuulen tuiverrusta ja sateen ropinaa. Mikäpä oli kuunnellessa lämpimässä tuvassa. Ulkona oli pilkkopimeää ja meillä lämmintä kuin pesässä konsanaan. Täällä Kettukivellä kun ei katuvalot eikä liikenteen melu häiritse. Voi aivan rauhassa keskittyä iltalukemiseensa. 

Tänään kalasteltiin auringonsäteitä pilvien raosta ja ihailtiin haavanlehtien peittämää pihanurmea. Rannan haavikko lahjoitti lehtensä kerta linttuulla viime öisessä tuulessa maaruskan komistukseksi. 

Päivä kului syksyyn kuuluvissa piha-askareissa. Voi surku sentään, kesä karkasi käsistä. Ei voi kuin ihmetellä, miten nopeasti aika kului. Kyllä kesä on parasta aikaa, vaikka syksyssäkin on se jokin, talvesta kirpeine pakkasineen nyt puhumattakaan ja kevät enteilee taas sitä odotettua kesää . . . Eipä mummon kannata valittaa, jokaisella vuodenajalla on tarkoituksensa.  

Kesällä oli paljon mieleistä puuhaa ulkona. Ehkä ajoittain liiankin paljon. No, aika kultaa muistot . . .  Kasvimaa näytti taas ihmeensä punkemalla taimia mitättömän pienistä siemenistä. Ja se vesiheinän määrä, se oli jotain ennen kokematonta. Sitähän olisi voinut vaikka niittää ja seivästää kuin heinää konsanaan. Kukat kukkivat ja marjat kypsyivät ihan itsestään. Melkein päivittäin sai hyvän syyn mennä metsään. Ensin mustikat ja vadelmat, sitten sienet ja puolukat. Ah, sitä ihanuutta. Voi, miten metsä rauhoittaakaan ja antaa voimia. Tämä nyt meni ihan huokailuksi, mutta näin se vaan on. 

Syksyä jatkuu pitkälle joulukuuhun talvipäivän seisaukseen saakka.  Silloin päivä on lyhimmillään, mutta jo muutaman päivän kuluttua jo kukonaskeleen pidempi, ja mennään kohti kevättä ja kesää. Pian selaillaan taas puutarhalehtiä, taimiluetteloita ja tarkistetaan mitä siemeniä jäi edellisestä kasvukaudesta ja tietenkin mielikuvissa jo suunnitellaan kasvimaan kasvupenkkien suuntaa ja määrää. 

Näin se aika kuluu ja ikää karttuu. Sanotaan että vuosi lapsen kasvattaa, kaksi vanhan vanhentaa. Pienin lapsenlapsista oli vielä vuosi sitten tähän aikaan äitinsä masussa, mutta nyt hän jo kävelee omin jaloin ja topakasti käveleekin. Kolme vuotta vanhempi serkkunsa ilahduttaa mummoa ja pappaa piirustuksilla ja kirjeillä, jotka äiti on kirjoittanut lapsen sanelun mukaan, mutta allekirjoitus jo onnistuu taitavasti. Ja taidot kasvavat vuosi vuodelta  . . . näin se on tämä elämän lakia.

                                           Orvokin terveiset kesästä

                          Pieni vaahteran taimi syksyn väreissä


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Peilistä katsojat

Olen tullut siihen ikään, että useimmiten vain vilkaisen peiliin. Jos joskus oikein pysähdyn katsomaan omaa peilikuvaani, niin hämmästyn todella. Ensinnäkin tietysti tätä väistämätöntä omaa vanhenemistani ja toiseksi sitä kaikkea mitä peilistä kuvastuvat kasvot kertovat. Joskus unohdan vuosien vierineen ja hämmästyn yön aikan tulleita ryppyjä. Silloin tyydyn vain toteamaan, että tähänkö muottiin on elämä minut nyt asettanut? Joskus näen peilistä menneiden sukupolvien äitejä, mummoja, emäntiä, pyykkäreitä, silittäjiä, torpparinvaimoja, loisia, kylän loppulaisia. 

Tuo otsaryppy, se sama, jonka pappa kuvailee muistuttavan niin suuresti Nokian kumikenkien pohjakuviota, äidinäidinäiti Eeva Kristiinahan sieltä katsoo. Entäs nenä sitten? Tuo oivallinen tuulen halkaisija, kaikenhaistaja, nyrpistäjä, sehän on kuin suoraan omalta äidiltäni, mutta suun seutu taas kuin äidinisänäidiltä Maria Loviisalta. 

Katso sinäkin mitä peilikuvasi kertoo. Ehkä näet siellä jotain, jonka luulit jo unohtaneesi. 

Maria Loviisa valokuvaamon potretissa 1910-luvulla yhdessä Hanna tyttärensä kanssa. Tytär muutti Venäjälle juuri ennen vallankumousta ja katosi.

Eeva Kristiina, ruukinkantaja Kuopion kaupungista. Kuva on otettu vuonna 1942.









 
Vieno Esteri, asutustilallisen vaimo1960-luvulla ja vanhin hänen lapsistaan
                                 













Kettumummo Amerikantädin kainalossa vuonna 1962

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

POLUILLA

Onnea oli ensimmäiset
askeleet vanhassa kodissa
ja pihan poluilla,
silmissä aurinko ja korvissa 
sirkkojen siritys.

Onnea oli äidin käsi,
polut Kommiolle ja Pyöreälle,
kauppamatkat 
metsien ja soiden halki
ja nallekarkit.
Pitkien suorien soratie 
kouluun, kirkonkylälle
ja maailmalle.

Onni kulkea käsi kädessä 
kirkon käytävää.
Tahdon ja hän tahtoi.
Kaupungin kadut,
lapset ja työ,
ja mökkimatkat.

Onnea on nyt 
vapaus kulkea
sorateillä ja metsissä.
Onni on tehdä uusia polkuja
heinittyneiden tilalle.
Onni on muistaa ja muistella. 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Aarreaitta

on tämä kotomaan luonto. Viikonloppuna olimme papan ja ystävien kanssa Kolin kansallismaisemissa. Vaarojen rinteiltä keräsimme korit ja kassit täyteen suppilovahveroita. Eihän sieltä olisi raaskinut lähteä kotiin ollenkaan. Onneksi oli hirvikärpäsiä. Ne pitivät sienihullun Kettumummon maan pinnalla, kaivautuivat hiuksiin ja sukelsivat puseron alle. Ryöttäät pirulaiset! 

Ei nähty tälläkään kertaa karhuja eikä käärmeitä, vaikka niitäkin siellä on. Onneksi ei siis! Olisi saattanut mummo ottaa niin sanotusti jalat alleen. Olisipa se ollut näky Jerontiellä, mummo ja karhu. Hui, hirvittää jo pelkkä ajatuskin. Mutta siellä männikössä kyykkiessä unohtui niin karhut kuin kyytkin. Ja mitäpä se karhu vanhalla mummolla? Haistoi varmaan, että vaaraton on tämä kaksijalkainen sammaleita pöyhivä huivipäinen otus.

Eilinen päivä menikin sitten sieniä ihaillessa. Kettumökki on nyt varsinainen sienikuivaamo. Hyvin kuivuvat, hiukan vain vaativat vaivannäköä. Tänään tuasiisa kääntyy auton nokka kohti kaapunkia. Akvarellitarvikkeet on jo pakattu ja innolla odotan syksyn ja talven maalausaiheita. Tässä luontopäivien satoa:)


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kettumummon huokaus

Jos vielä kerran pääsisin lapsuudenkotiini,
silittäisin seiniä, 
halaisin ovenpieliä, 
kiertäisin tuvan ja kammarit.
Painaisin poskeni uunin kylkeen, 
kurkistaisin ikkunoista tielle ja pellolle, 
Kiipeäisin vielä portaat ylös vintille,
katsoisin ikkunasta pihalle
ja toisesta pellon yli piilokivelle. 

Istuisin auringon lämmittämille rappusille
ja kuunteleisin tuulta korkeiden puiden latvoissa.
Kävelisin vielä kerran saunapolun, 
nuuhkisin polun vierustan leimukukkien sulotuoksua, 
kurkkaisin muuripadan alle 
ja kuulisin vastan suihkeet,
haistaisin koivunlehdet. 

Kuulisin pihalla Nuffieldin sätkätyksen suopellolta, 
vasikoiden mölähdykset saunan takahaassa,
ja äidin karjankutsulaulun. Pyrrikät pyrrikät . . .


Niin, kaiken tämän tekisin, 
jos aika olisi kuin ennen. 
Se aika ei ole enää, 
ei tule koskaan, 
se aika on ohi. 
Muistiin jäi tuoksut, 
jäi äänet, jäi hyvät, jäi pahat. 
Ne kaikki ovat mukanani 
muistini loppuun saakka.