Kettukivenmökki on vallattu:) Viisi pienen pientä, keskikokoista ja suuren suuri mennä vipeltävät, vilistävät ja lompsuttavat pitkin Kettukiven pihapiiriä. Välillä kyykistellään, välillä nostetaan jalkaa. Sitten taas nuuskitaan ja haukutaan olevaa ja usein aivan olematontakin. Kunhan nyt haukutaan ja hoidetaan sillä keinoin koiran virkaa:)
Otetaan aamuin illoin dementia/käytösoirelääkkeitä gotlerisiivuun piilotettuna. Odotetaan mokokuppia. Ja me kaksijalkaiset sitten vahditaan, että jokainen saa ruokarauhan ja oman ruokansa. Joukossa kun on pari tyyppiä, jotka kyllä söisivät kuin pieni lintu eli kymmenen kertaa oman painonsa verran.
Meillä on siis hundkarusellen. Lieneekö tuo edes oikeaa ruotsin kieltä, mutta sillä sanalla me Kettukiven vanhukset kuvaillaan tätä hallittua ja välillä täysin hallitsematonta kaaosta.
Nelijalkaisista nuorin on neljä kuukautta ja vanhin viisitoista ja puoli vuotta. Hän ei enää ota pulttia mistään, kuulo on huono ja näkökin reistaa, mutta jotenkin ruoka- ja vesikuppi löytyy ja portailla on kiva haukahdella. Kun vain vielä muistais, että miksi pitää haukkua, mutta haukkuminen on juuri se koiran tehtävä. Vanhasta ihmispariskunnasta on sellainen kaikkien tuntema kasku: "Koiraa ei tarvita, kun vaimo haukkuu vieraat ja mies kaluaa luut!"
Tämä kaikki huiske on väliaikaista vaan. Nyt on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sitten taas ollaan viikkokaupalla kaksistaan. Talvella meni parikin kuukautta, että Kettukivelle ei edes vahingossa eksynyt yhtään ihmisolentoa, mutta sitäkin enemmän metsän asukkeja. Oravat, kärpät, närhit, monenlaiset tulkut, tiaiset, sirkut, jänikset, rusakot ja se juuttaan varpushaukka. Se, joka toimi ikävästi pikkulintumaailman verottajana ja ulosottajana sieppaamalla tintin silloin tällöin. Hyi sitä! Ettäs kehtaa!
Ai niin, meinasi ihan unohtua. Kiva, kun nuo nelijalkaiset toivat mukanaan meidän omia ketunpoikasia. Heitä onkin tänne jo odotettu. Siinä ne menee kaksijalkaisetkin nelijalkaisten joukossa. Vai oliko se toisin päin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti