Silloin hyvinä vanhoina aikoina, silloin kun olin vielä lapsi. Silloin kun kesät olivat vielä kesiä ja kesäsateet lempeitä ja lämpimiä. Silloin suurinta huvia oli juosta sateisessa heinikossa tai metsässä.
Vähät vaatteet liimautuivat kiinni ihoon, varpaiden välistä turskahteli lehmänpaskaa, vesi ropsahteli niskaan puiden oksilta. Pienempiin puihin vain napakka potku runkoon, niin sai ihan vesipisarasuihkun. Ilma oli täynnä happea. Oli tunne, että olen vapaa kuin taivaan lintu. Voisin vaikka lentää. Kädet levällään liihotin puiden alla, märässä sammalikossa, ahojen heinikoissa. Voi sitä vapauden ja kahlitsemattomuuden tunnetta!
Ei oltu nähtykään yhtään käärmettä tai edes punkkia. Kuultu tosin, että jossakin Leppävirralla oli lepikoissa niitä pienen pieniä punkkeja, ei suinkaan heinikoissa niin kuin nykyään tiedetään. Niitä pieniä pirulaisia, joita mummo irrotti ihosta voilla hieromalla. En muista oliko silloin edes itikoista mitään suurempaa harmia. Kai sitä oli jo niin karaistunut, että inisijät olivat ikään kuin sivuseikka. Kärpäset ja sitsontiaiset kuuluivat luonnostaan maalaispihapiirin elämään. Siinä missä vasikat, lehmät, kissa ja koira.
Vaan lähdeppä nyt ulos, kun taivas on avannut vesiputouksensa. Ei ei, ei kiinnosta, ei sitten yhtään. Katselet vain ikkunasta. Taas sataa ja sataa. Päivästä toiseen, viikosta toiseen. Kesästä syksyyn, keväästä kesään. Jos joskus on pieni sateeton rakonen, niin juokset ja touhuat ulkotöitä, kiikutat pyykkiä naruille, rukoilet, että matot vihdoinkin kuivuisivat.
Odotan jo niin ensi kesää. Kaunista poutakesää. Leppeitä tuulia ja lempeästi kevyitä kesäsateita.
Mutta toisaalta, elämä on asennekysymys ja sää on pukeutumiskysymys. Sadetakki onkin jo kuivunut, joten, eikun ulos kohti uusia haasteita.
