Miisu on onni

Kettukivenmökissä asuu mummon, papan ja Ellu Kanasten lisäksi Miisu, Misu, Miisukka, Mirkku, Kissi, Missi. Kissa siis. Nimiä hänellä on tosi monta. Tuossa vain muutama niistä. Hän on asustanut meillä jo pian pari kuukautta ja hyvin on kotiutunut. Availee itse ovia ja kulkee tuuletusikkunasta hyttysverkon reunaa edestään työntäen. Hyvin itsenäinen siis. Ovien sulkemista ei pidä niinkään tärkeänä, joten niin saa mummo tai pappa nostaa takamuksensa penkistä ja rynnätä ovia sulkemaan. Hyttys- ja paarma-armeija kun odottelee ulko-ovella sisään pääsyä. 

Miisu muutti meille eläinsuojeluyhdistyksen kissakodista. On rokotettu, madotettu, sirutettu, leikattu . . . ja meillä sitten silitetty, hellitty ja lellitty. Pappa kalastaa ahkerasti, fileroi kalat ja paloittelee sopiviksi paloiksi. Kiltti pappa:) Miisu on kuningatar ja me nöyriä palvelijoita.

Kiltti on Miisukin, on jättänyt kanatkin rauhaan. Istuskelee Ellunkanalan aidan viedessä pitkiä aikoja ja katselee ahkeria nokkijoita. On hän itsekin ahkera. Kantaa päästäisiä ja myyriä terassille. Naukaisee aina merkiksi, että kehukaahan minua vähän. Ja tilaisuuden tullen tuo saaliinsa ihan tuvan matolle asti ihailtavaksi. Silloin mummo nostaa koipensa ylös ja joskus jopa nousee tuolille seisomaan. Hyvää jumppaa se tietenkin on ja on vissiin naisihmiselle, mummolle ainakin,  ikään kuin sisäänrakennettuna tuo  hiiriin suhtautuminen. Kirkumaan en kyllä ala, mutta ketarat nousee ketterästi . . . 

Että sellainen Miisu meillä, meidän onni.

 

Riähkä

Riähkälintu . . . se on tuo räkättirastas semmonen riähkä. Riäkhästi räkättää, hyvät marikot vajeksii, ruikkaeloo pihakivveykselle sinisiä paskojaa ja tyhjentää punaset viinmarjapensaat melekei ruakileina. Että ei vua mummo piäse niistä mehujasa keittelemmää. Semmonen riähkä. Juutas, en paremmin sano. Laalaakii nii mitättömällä iänellä, että eikö lienö ollu jonon häntäpiässä sillon muinosee mualiman luomisaekaa, sillon kun Jumala niitä laaluiäniä jako. Sillon ol satakiel töykeesti etummaesena ja rastaista se laalurastas ja mustarastas. Ja monet muut kaaniisti sirkuttavat. Se on se luonnonlak, että noppeet ellää ja hittaat jiä häntäpiälle. 

Enne vanahaa . . . sillon, kun kaekki ol parempoo. Kesät ol lämpimämpiä, vettä sato just sopivasti yöaekaan eikä salamat iskennä. Ruoka ol halapoo, tosin ykspuolista, mutta sen tarkotus olkii olla vuan täytettä suolenmutkaan. Kurmeeta oli, jos joskus sattu laataselle ruskeen kastikkeen seassa jokunen läskin nökäre. Suatto se olla karmeetakkii, etennii, jos siinä läskipalassa ol vielä ne siankarvatkii tallella.  Posti kuluki ja Kusti poloki, eno ei puonnu venneestä, muovia ei ollunna muuta kun se yks silimivati saanan alalaateella. (elekee ottoo nii tosissaa, onhan nykyäännii jottae hyvvee, niinku esmerkiks . . . no eipäs nyt äkkiä tule mielee . . . aatot on aenakii parempia, sokotakkii ol kuuskymmentä luvulla paljo huonompi aato, nythä sillä ajeloo ihan huviksee . . .)

Nii siitä riähkästähä tässä olj puhe. (Mummo eksy tuasiisa aeheesta) Ootteko muuten pysynnä kärryllä elikkä juonessa kiinni? Se on tämä Kettumummon äetinkiel joskus jotennii aekalaella viäräleukasten puhetta. Vuan eläpä oo milläskää, minä vaehan suomeks.

Riähkä sana on murresana. Kurittomasta pienokaisesta käytettiin joskus ilmeikästä adjektiivia, riähkä. Sama sana saattoi kuvailla myös pahatapaista naispuolista lajitoveria. Sen kaltaista, joka suusanallisesti antoi hyvinkin suoraa, mutta aina hyvin totuuspohjaista palautetta esimerkiksi papin vihkimälle aviomiehelleen miehen saapuessa kotiin pitkäripaisen kautta tai naapurin rouvasihmiselle, kun tämä oli varastanut tai siis epähuomiossa ottanut pyykkipojat pihan yhteiseltä pyykkinarulta. 

Eilen kysyin Kettupapalta muistiko hän sellaisen sanonnan kuin koitosen koomin. Hän muisti koomin, mutta ei koitosta. Avasin hänelle sanonnan merkitystä ja hyvin pappa sen ymmärsi. "Että niin vuan lähti Kuappo mualimalle, eikä sen koitosen koomin ou tällä kylällä näkynnä".  

Näin se kieli muuttuu ja pikku hiljaa vanhat sanat ja niiden merkitys unohtuu. Jokaisella sukupolvella on omat sanansa ja tapansa. Ja näin pitää ollakin. Me vanhat riähkät ja meidän käyttämä kieli häviää, eikä meitä sen koitosen koomin täällä kaivata. 

                  Helga ja Vieno Kuopion kauppahallissa vuonna 1989

Vink vink

                                    

Ennen oli vai oliko sittenkään . . .

En kaipaa kuokkaa enkä kannelta. Ennen oli kuitenkin paremmin. . . ainakin joku asia tai perinne. Kuokkaa tarvitsen vieläkin, kun kuopasen pottumaata hakiessani haavikkaita kattilaan. Kannelta en ole koskaan soittanut. Musikaalisuuteni ei siihen olisi riittänytkään tai edes tahto oppia ja harjoitella. Siltikin olen sitä mieltä, että ennen oli moni asia paremmin. Ei kaikki, vaan moni.

Otetaanko esimerkiksi vaikkapa perhe ja suku? Suvun tarinat kulkivat perimätietona sukupolvelta toiselle. Varmaan ne värittyivät siinä kulkiessaan, mutta jutun juoni säilyi. Miten isoisä oli raivannut peltoa ja kuokkinut suota, miten tädit olivat lähteneet kuka piikomaan kaupunkiin, kuka vaneritehtaalle tai miniäksi naapurikylälle. Miten setä pakoili sotaväkeen joutumista häviten suuren meren taakse palaamatta enää koskaan. Miten esikoinen syntyi ja kuoli ja jätti jälkeensä vain mummon kertoman muiston ja nimeättömän haudan.

Kylä ja sen ihmiset säilyivät muistissa niin kauan kun on muistelijoita ja kuulijoita. Kerrotaan, että tuossakin mäen nyppylällä Kettukivenmökin naapurissa asui ennen perhe. Kulkivat taloissa työtä tehden, olivat aina avuliaita ja ystävällisiä. Nyt on vain heinittynyt piha ja mökin kivijalka, mutta mökin asukkaat elävät vielä harvalukuisten vanhempien kyläläisten muistissa.  Kertojia olisi vielä, jos joku nuoremmista olisi innostunut jututtamaan ja kuuntelemaan. Näin siirtyisi tarina Nikolaista, Severistä ja heidän emostaan seuraavien sukupolvien muistiin.  

Lähimmäisistä pidettiin huolta. Naapureita autettiin hädän hetkellä. Autettiin pahimman yli, tarjottiin olkapäätä ja kuuntelevia korvia pahimpaan hätään. Ei se paljon vaatinut. Vain sen myötäelämisen ja palan sydäntä. Lapset kirjoittelivat vanhemmilleen kirjeitä, lähettivät kortteja muulloinkin kuin jouluna. Soittivatkin sitten kun puhelimet yleistyivät. 

Nyt on kaiken maailman härpäkkeet. Niitä naputellaan ja tuijotetaan tunnista toiseen. Olen kuullut, että ystävävistä, niistä todellisista ja niistä, joita tavataan vain instan tms. kautta, heistä on ollut tärkeämpiä kuin omasta suvusta tai peräti omista vanhemmista.  

Näin se maailma muuttuu. Sen tietää jo eskokin. Ja Kettumummo . . . ja lähtee tästä postilaatikolle. Eihän sitä tiedä jos siellä odottaisi vaikka kirje tai kortti . . .

 Kivinen pelto Karttulassa. Tietääkö kukaan risukarhin perässä kävelevän  raatajan nimeä? 

Puolitäydellinen

Haluaisin niin olla täydellinen,
onnistuja ja virheetön.

Hapuilen taitamisen takinlievettä, 
virheettömyyden hameenhelmaa. 

Juuri, kun luulen saavuttaneeni
jotain, ainutkertaista, täydellistä,
sormeni ovat vailla voimaa, 
ajatukseni karkaavat ja
silmäni näkevät tyhjää.

Voi minua mummoparkaa,
ideat ja suunnitelmat 
haperosta päästä karkaa.

Enköhän kelpaisi tällaisena,
puolitäydellisenä,
ihmisenä.