Riähkälintu . . . se on tuo räkättirastas semmonen riähkä. Riäkhästi räkättää, hyvät marikot vajeksii, ruikkaeloo pihakivveykselle sinisiä paskojaa ja tyhjentää punaset viinmarjapensaat melekei ruakileina. Että ei vua mummo piäse niistä mehujasa keittelemmää. Semmonen riähkä. Juutas, en paremmin sano. Laalaakii nii mitättömällä iänellä, että eikö lienö ollu jonon häntäpiässä sillon muinosee mualiman luomisaekaa, sillon kun Jumala niitä laaluiäniä jako. Sillon ol satakiel töykeesti etummaesena ja rastaista se laalurastas ja mustarastas. Ja monet muut kaaniisti sirkuttavat. Se on se luonnonlak, että noppeet ellää ja hittaat jiä häntäpiälle.
Enne vanahaa . . . sillon, kun kaekki ol parempoo. Kesät ol lämpimämpiä, vettä sato just sopivasti yöaekaan eikä salamat iskennä. Ruoka ol halapoo, tosin ykspuolista, mutta sen tarkotus olkii olla vuan täytettä suolenmutkaan. Kurmeeta oli, jos joskus sattu laataselle ruskeen kastikkeen seassa jokunen läskin nökäre. Suatto se olla karmeetakkii, etennii, jos siinä läskipalassa ol vielä ne siankarvatkii tallella. Posti kuluki ja Kusti poloki, eno ei puonnu venneestä, muovia ei ollunna muuta kun se yks silimivati saanan alalaateella. (elekee ottoo nii tosissaa, onhan nykyäännii jottae hyvvee, niinku esmerkiks . . . no eipäs nyt äkkiä tule mielee . . . aatot on aenakii parempia, sokotakkii ol kuuskymmentä luvulla paljo huonompi aato, nythä sillä ajeloo ihan huviksee . . .)
Nii siitä riähkästähä tässä olj puhe. (Mummo eksy tuasiisa aeheesta) Ootteko muuten pysynnä kärryllä elikkä juonessa kiinni? Se on tämä Kettumummon äetinkiel joskus jotennii aekalaella viäräleukasten puhetta. Vuan eläpä oo milläskää, minä vaehan suomeks.
Riähkä sana on murresana. Kurittomasta pienokaisesta käytettiin joskus ilmeikästä adjektiivia, riähkä. Sama sana saattoi kuvailla myös pahatapaista naispuolista lajitoveria. Sen kaltaista, joka suusanallisesti antoi hyvinkin suoraa, mutta aina hyvin totuuspohjaista palautetta esimerkiksi papin vihkimälle aviomiehelleen miehen saapuessa kotiin pitkäripaisen kautta tai naapurin rouvasihmiselle, kun tämä oli varastanut tai siis epähuomiossa ottanut pyykkipojat pihan yhteiseltä pyykkinarulta.
Eilen kysyin Kettupapalta muistiko hän sellaisen sanonnan kuin koitosen koomin. Hän muisti koomin, mutta ei koitosta. Avasin hänelle sanonnan merkitystä ja hyvin pappa sen ymmärsi. "Että niin vuan lähti Kuappo mualimalle, eikä sen koitosen koomin ou tällä kylällä näkynnä".
Näin se kieli muuttuu ja pikku hiljaa vanhat sanat ja niiden merkitys unohtuu. Jokaisella sukupolvella on omat sanansa ja tapansa. Ja näin pitää ollakin. Me vanhat riähkät ja meidän käyttämä kieli häviää, eikä meitä sen koitosen koomin täällä kaivata.
Helga ja Vieno Kuopion kauppahallissa vuonna 1989
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti