En kaipaa kuokkaa enkä kannelta. Ennen oli kuitenkin paremmin. . . ainakin joku asia tai perinne. Kuokkaa tarvitsen vieläkin, kun kuopasen pottumaata hakiessani haavikkaita kattilaan. Kannelta en ole koskaan soittanut. Musikaalisuuteni ei siihen olisi riittänytkään tai edes tahto oppia ja harjoitella. Siltikin olen sitä mieltä, että ennen oli moni asia paremmin. Ei kaikki, vaan moni.
Otetaanko esimerkiksi vaikkapa perhe ja suku? Suvun tarinat kulkivat perimätietona sukupolvelta toiselle. Varmaan ne värittyivät siinä kulkiessaan, mutta jutun juoni säilyi. Miten isoisä oli raivannut peltoa ja kuokkinut suota, miten tädit olivat lähteneet kuka piikomaan kaupunkiin, kuka vaneritehtaalle tai miniäksi naapurikylälle. Miten setä pakoili sotaväkeen joutumista häviten suuren meren taakse palaamatta enää koskaan. Miten esikoinen syntyi ja kuoli ja jätti jälkeensä vain mummon kertoman muiston ja nimeättömän haudan.
Kylä ja sen ihmiset säilyivät muistissa niin kauan kun on muistelijoita ja kuulijoita. Kerrotaan, että tuossakin mäen nyppylällä Kettukivenmökin naapurissa asui ennen perhe. Kulkivat taloissa työtä tehden, olivat aina avuliaita ja ystävällisiä. Nyt on vain heinittynyt piha ja mökin kivijalka, mutta mökin asukkaat elävät vielä harvalukuisten vanhempien kyläläisten muistissa. Kertojia olisi vielä, jos joku nuoremmista olisi innostunut jututtamaan ja kuuntelemaan. Näin siirtyisi tarina Nikolaista, Severistä ja heidän emostaan seuraavien sukupolvien muistiin.
Lähimmäisistä pidettiin huolta. Naapureita autettiin hädän hetkellä. Autettiin pahimman yli, tarjottiin olkapäätä ja kuuntelevia korvia pahimpaan hätään. Ei se paljon vaatinut. Vain sen myötäelämisen ja palan sydäntä. Lapset kirjoittelivat vanhemmilleen kirjeitä, lähettivät kortteja muulloinkin kuin jouluna. Soittivatkin sitten kun puhelimet yleistyivät.
Nyt on kaiken maailman härpäkkeet. Niitä naputellaan ja tuijotetaan tunnista toiseen. Olen kuullut, että ystävävistä, niistä todellisista ja niistä, joita tavataan vain instan tms. kautta, heistä on ollut tärkeämpiä kuin omasta suvusta tai peräti omista vanhemmista.
Näin se maailma muuttuu. Sen tietää jo eskokin. Ja Kettumummo . . . ja lähtee tästä postilaatikolle. Eihän sitä tiedä jos siellä odottaisi vaikka kirje tai kortti . . .
Kivinen pelto Karttulassa. Tietääkö kukaan risukarhin perässä kävelevän raatajan nimeä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti