Pieni ja vikkelä

Se on taas suoritettu se pari kertaa viikossa toistuva meditaatiotunti. Vain minä ja mun ajatukset . . . ja imuri ja karkuun pyrkivät villakoirat. Villakoiranhäätösessioksikin sitä askaretta voisi ehkä nimittää. Pappa oli viisas ja asteli rantaan venettä tervaamaan. Se jo tietää vaimonsa otsarypyistä sen milloin kannattaa väistyä. Minun, imurin ja ajatusteni jalkoihin ei kannata jäädä pyörimään. Viisas tuo pappa.

Imurilla pyydystetyt villakoirat, nuo onnekseen täysin elottomat harmitukset,  ovat nyt pölypussin kätköissä ja voin istua hetkeksi kirjoittamaan.

Tällä kertaa ei imurointimeditaatio tuonut mieleen mitään erikoisempia ajatuksia tai ideoita. Ja hyvä niin. Joskus ideakoppa täyttyy uusista ajatuksiin juolahteneista jutuista niin kukkuroilleen, että jotkut oikeasti toteuttamiskelpoiset oivallukset pursuvat yli, putoavat kyydistä ja unohtuvat. Ei se oikeastaan mitään haittaa. Kopasta pudonneet ideat saattavat joskus päivien tai viikkojen päästä putkahtaa taas mieleen ja tuntuvat jälleen ihan uutukaisilta. Sitä se päänlahotustauti teettää. Mutta ei harmitella sitä tautia nyt, harmitellaan vaikka huomenna, jos silloinkaan . . . jos muistetaan.

Pappa kuuli tänään ensi kerran peipon äänen. Vanha kansa lorutteli, että kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Ehkä tämä piti paikkansa silloin "vanhoina hyvinä aikoina". Nyt maailmaa runtelee kaikenmaailman saasteet, ilmaston lämpenemiset, isikset, hamaset ja vataset. On siinä maapallolla kestämistä. 

Voi olla, että vanhan kansan loru ei pidä tänä keväänä paikkaansa. Parin viikon päästä on tuskin kesä, mutta joka tapauksessa ollaan lähempänä kesää. Saa nähdä sitten mille viikolle ensi kesä sitten sattuu . . . Yksi juttu vielä! Kettukivellä on vieraillut muitakin kuin siivekkäitä. Nimittäin pieni ja vikkelä lumikko.

Ensin lintulaudan alla näytti olevan vain lunta ja laudalta pudonneita siementen kuoria, mutta sitten jotain liikahti. Siellähän oli pieni valkoinen eläin. Musta silmäpari ja kuonon pää vilahtelivat ensin tuolla ja hetkessä toisessa paikassa ja kolmannessa. Kuin eläin olisi ollut monessa paikassa yhtä aikaa. On se tosi vikkelä tyyppi tää lumikko. 

Lumikon vierailu kesti hetken, mutta pappa ennätti kuitenkin saada otuksen filmille.

Mummoa laulattaa

Meillä on täällä Pikku-Jaakko vieraana. Hän pirteä ja nauravainen ja tietää mitä tahtoo, vaikka ikää on vasta viis ja puoli kuukautta. Häntä pitää hyppyyttää, hänelle saa leperrellä vauvojen kieltä, häntä saa myös keinuttaa ja hyssyttää.

Eilen illalla testattiin mummon ja papan hyssyttelytaitoa oikein viimesen päälle. Mummo lauleli;  tuu tuu tupakkarullat ja aa aa allin lapset . .  ei auttanut. Sitten vielä;  aa tuuli lasta, kissa tuli vastaan . . . no, Jaakko hiljeni noin nanosekunnin ajaksi. Kokeilipa mummo vielä; aa aa asipisi puu, allilla pillillä pumpumpum . . . seurasi hetken hiljaisuus ja . . . itku jatkui. Vielä muistui mummon mieleen; tuleppa ukko uunin päältä tervatukko käessä . . . ei hiljaisuutta. 

Sitten piti ottaa käyttöön viimeinen oljenkorsi: Porilaisten marssi. Sen kun lauloi oikeilla sanoilla pariin kertaan, niin kas, Jaakko nukahti mummon syliin. On se vaan niin ihmeellinen tuutulaulu, että ei toista sen veroista.  

Onkohan se jotenkin siirtynyt äidin geeneissä, tuo porilaisten marssi nääs. Jaakon äiti ja veljet lauloivat kyseistä marssia jo alle kouluikäisinä. Sitä lasten hoitotätikin ihmetteli, että miten noin pienet laulaa aikuisten laulua. Luuli kai meitä vanhempia yltiö isänmaallisiksi ja että meillä rallateltaisiin kyseistä laulua ihan alvariinsa.

Luulipa mitä luuli. Mummolla vain sattui olemaan tallessa vanha kouluaikainen laulukirja ja siitä sitten lauleli lastensa iloksi? kaiken maailman maakuntalaulut ja souda souda sinisorsat. Mutta kun lapsille oli kaikista mieluisin tuo porilaisten marssi, niin sitä sitten muita lauluja useammin. 

Toki ja onneksi lasten mieli muuttui ja avartunut maailmankuva antoi parempia ja enemmän lapselle sopivia lauluja. Niin kuin esimerkiksi Saku sammakko, Faaraon kissa ja tietenkin Vihanneslaulu:

Kukkuu, kukkuu, pikkulanttu nukkuu
kellarin pimeässä nurkassa.
Hiiri se tuli ja puraisi.
Pikkulanttu naurista potkaisi.
Nauris se parkas ja nurkkahan karkas,
porkkana paineli perässä.
Sipuli se itkeä pillitti,
peruna se tilliä lohdutti.
Kaalikin suuttui ja punaiseksi muuttui,
punajuuri punotti vieressä.
Retiisi ja kukkakaali kikatti,
salaatti vain yksinänsä mökötti.
Suut meni tukkoon, kun avain kävi lukkoon,
tarhuri kurkisti ovesta.
"Ollaan me ihan kiltisti",
kasvikset yhdessä vakuutti!

 

Puutarhurin ovella

Lankalauantaina

Tänään on hiljaisen viikon eli yhdeltä nimeltään piinaviikon viimeinen päivä. Viikko alkoi palmusunnuntaista ja nyt on edetty jo lankalauantaihin. Pääsiäisviikolla on perinteen mukaan vältetty raskaita töitä ja kaikenlaista turhaa meluamista ja rymyämistä. No, se on ainakin toteutunut. Ollaan puuhailtu kotiaskareita, eikä pappakaan ole pöllimetsässä ahertanut.  En ole ääntäni korottanut enkä muutenkaan myrynnyt. Eikä pappakaan!

Nimensä mukaisesti tänään pitäisi värjätä talven aikana kehrätyt langat kasveista tai sienistä tehdyissä keitoksissa. Mutta eipä ole Kettumummo rukkiaan hyrisyttänyt. Siellä se on aitassa monen muun käytöstä poistetun tavaran seassa. Osaisin kyllä kehrätä, nuorena opeteltu taito sekin. Lankojen värjääminenkin onnistuisi, jos oikein asiaan paneutuisi. 

Ennen vanhaan, silloin "vanhoina hyvinä aikoina", kun ei ollut töllötintä, kännyköitä, äsposteja, ipatista nyt puhumattakaan, silloin oli kädentaidot kunniassaan. Illat ja vapaa-ajat tehtiin erilaisia puhdetöitä. Kehrättiin villoja ja pellavia, kudottiin kankaita, neulottiin sukkia. Miehet tekivät rekiä, mertoja, pärevakkoja ja korjasivat valjaita tai verkkoja. 

Naisen piti osata pitää huolta koko perheen vaatteista, ruokahuollosta, karjasta ja kodista. Miehet tekivät raskaimpia töitä metsissä ja pelloilla. Lapset oppivat pienestä pitäen työhön ja vastuuseen. Näin siis niissä perhekunnissa, missä ei kärsitty puutteesta ja kaikenlaisesta köyhyydestä.

Köyhän osa on ollut aina se kaikkein huonoin. Kukapa olisi valinnut vapaaehtoisesti köyhyyden, ehkä joku uskonnollista syistä. Sanotaan jopa, että suomalainen sisu on syntynyt köyhyydestä. Köyhä ja vähäosainen ihminen on joutunut kamppailemaan olemassaolostaan niin ankarasti, että on siitä sisuuntunut. 

Nykyajan köyhiä ovat pienituloiset palkansaajat, pienimmillä eläkkeillä kitkuttelevat eläkeläiset, kaikkien tukien saavuttamattomiin pudonneet ihmiset, jotka ainoana perintönään ovat saattaneet saada vain sen köyhyyden. 

Näitä ajatuksia tänään kirjoitteli Kettumummo ylpeänä ja kiitollisena isovanhempiensa työstä ja aatteesta.