Muistan

On elokuinen päivä. Pieni tyttö rimppakinttu, liinatukka, kulkee sänkipellolla. Isompi veli kumartelee oman säkkinsä kanssa siinä lähellä. Ohra on niitetty ja isot veljet, äiti ja isä seivästävät viljaa. Tytölle ja sen veljelle on annettu tehtävä. Pitää kerätä kaikki sängelle pudonneet ohran tähkät talteen viholaissäkkiin.

Tyttö on avojaloin. Sänki pistelee kinttuihin punaisia rokamia, jos ei anna jalkojen taitavasti liukua pitkin maata.  Tyttö on taitava tai sitten jalat ovat jo tottuneet korsien pistelyyn. Tyttö laittaa jalat varpaat edellä maahan ja liuuttaa. Ei pistele kuin vähän.

Väsyttää ja tekisi jo mieli livahtaa piilokivelle. Ei uskalla, isä katsoo, isä näkee.  Pitää vain olla tarkkana ja poimia maasta kaikki pudonneet tähkät. Isä sanoi, ettei yhtään saa jäädä maahan mätänemään. Pelto on niin suuri ja säkki keveä. Ei tähkät paljon paina, mutta jäiköhän sängelle kuitenkin tähkiä piiloon.

Veli jo loikkii ohrapellon vieressä  perunapellolla ja etsii vihreitä roskuloita. Ja kun sellaisen löytää, laittaa sen tikun nenään ja huitaisee ilmaan. Niin lentää roskula pitkässä kaaressa ja läjähtää raunion kiviin. Veli on rohkea, rohkeampi. 

Illalla saunassa kinttuja kirvelee, pistelee. Itkettää, ei saisi itkeä. Eihän isot tytöt itke. Mutta kun minä olen vielä pieni. Niin sanotaan. Olet liian pieni ajamaan polkupyörällä, liian pieni ylettymään ruokakaapin ylähyllylle, liian pieni ymmärtämään aikuisten asioita, outoja puheita. Aina vaan liian pieni, mutta kuitenkin jo niin iso, ettei saisi itkeä. Itken silti. Äidin kanssa uskallan, olen niin rohkea. 

Voi hyvä isä

Kettukivellä vietetään juhlapäivää. Oikeastaan tuplajuhlia. Yhdistettiin syntymäpäivät ja isänpäivät. 

On niin leppoisaa. Punaiset ruusut hehkuvat maljakossa. Taustalla soi rauhallinen musiikki. Katselen kaunista marraskuista maisemaa. Järven peittää miltei koskematon valkoinen lumipeite. Vain metsän eläimet ovat hipsutelleen hangella öisillä retkillään. Puut ja pensaat ovat kuurassa. Kuin kaikki olisi pysähdyksissä . . . 

Voi hyvä isä, ei nyt sentään täysin pysähtynyt. Maapallo se vaan pyörii radallaan. Presidentit vaihtuu, maa jyrähtelee, sodat jatkuu. Onneksi tuo kaikki on vielä jossain kaukana. Täällä Kettukivellä talipallojen ympärillä pyrähtelee nälkäisiä tinttejä, keltasirkkuja ja varpusia. Oravakin kävi kuistilla tarkastuskierroksellaan. 

Pappa torkkuu ruokaperräisiään. Sai juhlapäivän kunniaksi harvinaista herkkua, läskisoossia. Possun kylki oli kylläkin melko vähärasvaista. Vanhan ajan kylkeä ei kasva enää missään. Ja ihan hyvä niin. Soossi valmistui vanhalla reseptillä. Mausteena vain sipuli ja suola. Hyvin maistui papalle.  

Oikein hyvää sunnuntaita kaikille isä-immeisille. Myös kaikille isänsä kadottaneille, menettäneille, unohtaneille.  

Ykköset ja kakkoset

Kuulin tuossa öylössä päevänä mukavan jutun. Haluatteko, että kerron sen? No, kerron sen joka tapauksessa:) Tarina kertoo vanhenevasta pariskunnasta, perinteisessä parisuhteessa elävästä eli miehestä ja naisesta. He kuuleman mukaan asuivat kaksistaan hiukan syrjemmässä, sellaisessa hiljentyneessä kylässä jossakin Savon sydänmailla. Vähän niin kuin Jumalan selän takana. Vaikka kukapa meistä tietää miten päin se Jumala seisoo? Että kuka jää selän taakse ja kuka ei? Joka tapauksessa he kävivät harvakseltaan niin sanotusti immeisten ilimoilla. Ehkä korkeintaan kerran pari viikossa. Silloinkin piti olla jokin tärkeä syy pirtistä ja omasta elinpiiristä poistumiseen. Sellaisia syitä saattoivat olla esmerkiks, jos karkee suola, tahikka pannujauhatus uhkasivat loppua. Tai tultikut. Niitähän niitä tarvitaan, kun sytytellään tuvan uunia tai saunan pessee. Ja sitten yks syy suatto olla liäkärissä käynti tai tärkeempien asioihen toimittaminen kaapunnissa. Nyt jo vähän hirvittää jaksattako työ tätä ennee lukkeekkaan. Arvuuttelette siinä, että kenestäkähän tuo Kettumummo nyt kirjottaa. Että tunnenkohan heijät? 

No, jatketaanpa kertomusta. Tässä erräänä päevänä heijän pit het aekasin uamusta lähtee ajjoo körryyttelemään kaapunkia ja issoo saeraalata kohti. Naesen pit männä sinne syyniin. Voi elämä, kiänty tämä teksti tuasiisa Kettumummon äetinkielelle. Ettehän työ tätä suata ymmärtöö. Yritän jatkaa yleiskielellä, että pysytte kärryillä eikä mene sanakirjan kanssa puljoomiseks. 

Oli siis herätty ja kahvitkin jo juotu. Lääkkeet oli tiputettu kouransilimään ja nakattu iäntä kohti eli suuhun. Nainen oli jo kaupunkitamineissaan, mutta mies pyörähteli tuvassa jotensakin epävarman oloisesti. Kävi vaatekaapilla, katseli tuolin selkämyksiä ja ovenpielusnaulakkoa. Nainen siinä kyseli, että mikäs nyt? Ja mies, että ootko nähny minun kaapunkitamineita? Pessuunko laetot ja onko missä kuivumassa? Kun mies sai uteluunsa kieltävän vastauksen, niin arveli ääneen, että jospa ne on etteisen naulakossa. Vaan kun eivät olleet. No, sitten ne on jääny autotalliin, arveli mies ja samassa loikki jo portaita alas ja tallia kohti. Pian kolisteli kuitenkin ovesta takaisin tupaan ja ihmetteli, kun ei kampeet ollu sielläkään. 

Nyt piti ihan rauhottua, miettiä ja muistella, että missäs hän niitä oli viimeks tarvinnutkaan. Ja palailihan se muisti pikku hiljaa, kun oikein kaiveli aivojen muistivarastoja. Siellähän minä kansalaisopistolla viime viikolla vaihdoin tamineet, kun mänin pajalle. Sinne ne jäi naulakkoon. Eipä nuita oo kaivannu, kun en oo tarvinnu. Viikko on vierähtänyt sukkelaan ja hyvin oon pärjänny näillä arkitamineilla. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ajettiin kaupunkiin "kakkoset" päällä, hätyyteltiin opiston vahtimestari avaamaan ovia ja sieltähän se vaatekassi löytyi ja mies sai "ykköset" ylleen. Arvaatte jo varmaan, että tämä juttu liippasi läheltä Kettukiven pariskuntaa. 

Iäisyys on kesään

Tuli talvi, nyt sen huomasin. Lumi peittää sammaleet, jää säilöö järven. Pensaiden ja puiden oksat jäätyvät odottamaan uutta kevättä. Pajutkin seisovat tien poskessa kuin vartiossa.  Eikä ilmekään värähdä. Seisovat vain. 

Taidan olla minäkin jäässä. Palelee, villasukat jalassa ja nuttu päällä. Siltikin vilustaa. Luita kolottaa, suonta vetää, niveliä repii. Eipä tee mieli lähteä lenkille. Saa maa asettua rauhassa talveen ja pakkaseen. Sitten lähden, kun luonto on sopeutunut. Kun itse olen hyväksynyt. 

Jossain ruskeiden silmujen sisällä, siellä odottaa kevät. Pajunkissat odottavat, hiirenkorvat odottavat. Hys . . . ollaan hiljaa. Antaa niiden nukkua, jaksavat sitten keväällä punnertaa itsensä esiin. Jäätyneen sammaleen alla torkkuvat nävertäjät ja maakiitäjät ja järven jääkannen alla kalanpoikaset. Ja miljoona muuta öttiäistä ja koppiaista. 

Näin on tapahtunut tuhansia ja tuhansia kertoja. Vuodenajat vaihtuvat, aika kuluu, ikää kertyy ja sitten jonakin päivänä kukin vuorollaan lähtee. Ja vuodenajat ne vaan vaihtuu . . .

"Tulkoon syys ja talvi, ne kyllä kestetään, 

vaikka iäisyys on kesään.  

Me joen lauluihin omat laulut liitetään, 

eikä talvikaan saa virtaa jäätymään."