On elokuinen päivä. Pieni tyttö rimppakinttu, liinatukka, kulkee sänkipellolla. Isompi veli kumartelee oman säkkinsä kanssa siinä lähellä. Ohra on niitetty ja isot veljet, äiti ja isä seivästävät viljaa. Tytölle ja sen veljelle on annettu tehtävä. Pitää kerätä kaikki sängelle pudonneet ohran tähkät talteen viholaissäkkiin.
Tyttö on avojaloin. Sänki pistelee kinttuihin punaisia rokamia, jos ei anna jalkojen taitavasti liukua pitkin maata. Tyttö on taitava tai sitten jalat ovat jo tottuneet korsien pistelyyn. Tyttö laittaa jalat varpaat edellä maahan ja liuuttaa. Ei pistele kuin vähän.
Väsyttää ja tekisi jo mieli livahtaa piilokivelle. Ei uskalla, isä katsoo, isä näkee. Pitää vain olla tarkkana ja poimia maasta kaikki pudonneet tähkät. Isä sanoi, ettei yhtään saa jäädä maahan mätänemään. Pelto on niin suuri ja säkki keveä. Ei tähkät paljon paina, mutta jäiköhän sängelle kuitenkin tähkiä piiloon.
Veli jo loikkii ohrapellon vieressä perunapellolla ja etsii vihreitä roskuloita. Ja kun sellaisen löytää, laittaa sen tikun nenään ja huitaisee ilmaan. Niin lentää roskula pitkässä kaaressa ja läjähtää raunion kiviin. Veli on rohkea, rohkeampi.
Illalla saunassa kinttuja kirvelee, pistelee. Itkettää, ei saisi itkeä. Eihän isot tytöt itke. Mutta kun minä olen vielä pieni. Niin sanotaan. Olet liian pieni ajamaan polkupyörällä, liian pieni ylettymään ruokakaapin ylähyllylle, liian pieni ymmärtämään aikuisten asioita, outoja puheita. Aina vaan liian pieni, mutta kuitenkin jo niin iso, ettei saisi itkeä. Itken silti. Äidin kanssa uskallan, olen niin rohkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti