Elävien kirjoissa

Siitä on hirveen kauan kun viimeks istahdin naputtelemaan. Eipä silti, olisi sitä jutun juurta ollut jos minkäkinlaista (tuo sana ei ehkä ole yhdyssana - kirotusvirhe heh! viis siitä välitän) En vaan ole ennättänyt . .  .

Aika on kulunut, kuluvaista on aika. Jonnekin se aina vaan karkaa, jonnekin aika-arkistoon tai taivaan tuuliin tai aikasäiliöön, aikapankkiin. Tuskin siellä kuitenkaan korkoa kasvaa, tai aikabonuksia olisi odotettavissa. Ehkä jokainen eletty päivä on juuri sitä aikabonusta . . .

Puutarhaa olen laitellut. Pienemmäksi suunnittelin kuin aikaisempina vuosina. Mutta kuinkas sitten kävikään? Parin potturivin verran kasviala vain väheni.  

Kukkapenkit, ne joita nykyään nimitetään perennapenkeiksi, ne rehottavat valtoimenaan. Helminukkajäkkärä valtaa alaa, sanoin jokin minulle nimetön valkoisia kellokukkia puskeva harmillisen nopeasti leviävä kukkanen, riesa tosiaan. Jalopähkämö ahdistelee syysleimuja ja kuunliljoja. Rentoakankaali levittää helmojaan . . . Levitelkööt, rehottakoot . . . 

Kettupappa on kotona. Se on se tärkein asia. Ja tervehtyy päivä päivältä. Pienin askelin, vähän päivässä, paljon jo viikossa. Katiskatkin on jo viety saaren kärkeen ja haettu jo ensimmäiset ahvenköriläät. Niin oli Kettupapalla onnellinen ilme ja katsanto, kun viimein istui veneen perässä ja katseli Iismeren lahtia ja poukamia. Ihan sydämestä kourasi . . .

Se on onnea se, että saa omansa takaisin kotiin ja "elävien kirjoihin".  

Vajetta ja ahistusta

Kettumummoon iski kestävyysvaje. En tarkoita nyt sitä talouspoliittista käsitettä (fiscal sustainability?) Tarkoitan noin niin kuin kuvainnollisesti sellaista ohimenevää mummotilaa, jossa mitään ei jaksais, mikään ei kiinnostais, ei viitsis, ei huvittais. Ei ei  ja ei. Erityisesti haluan tähdentää, että vanhat naiset eivät ole kestävyysvaje. Näin sanoi Vappu Taipale. Komppaan häntä. Jos tuo ilmaisu nyt sattui oikeaan paikkaan. Komppaan kuitenkin. Mutta joskus vanha tai vanheneva nainenkin väsyy arkielämän, arkipäivän haasteisiin. Läheiset ja tutut tietävät kyllä mitä tällä tarkoitan. Muille satunnaisille lukijoille en sen tarkemmin käy asiaa selventämään.

On muutakin vajetta kuin tuo arkipäivän pyörittäminen. On ahdistusta jos minkäkin laista. Ympäröivä yhteiskunta, jonka jäseneksi tässä vielä näillä kymmenillä tunnen itseni, niin se se tarjoaa ahdistusta jos jonkinmoista. On muoviahdistus, ympäristöahdistus, ilmastoahdistus . . .  On kevätahdistus, että tuleeko se kesä vai sataako vain lisää lunta . . . sataa kyllä, maa on ihan valkoisena nytkin. Punakylkirastaat ja pienemmät tirppiäiset kaivavat evästä lintulaudan alta.  Ja meillä jyväsäkki tyhjä. Voih sentään.

Kesärengasahdistuskin iski heti, kun sai talvirenkaat pois alta. Miten tämä nyt näin meni? Onneksi ei ehditty (lue jaksettu) vielä perunanistutukseen. Kokonaista 30 siemenperunaa (annabellaa) saa kasvatella itujaan tuvan lämmössä ja odottaa maahan pääsyään. Lunta sataa suurina hiutaleina . . . 

Hengenahdistusta ei sentään vielä ole ilmaantunut. Ehkä sekin vielä iskee muiden tautiahdistusten jatkoksi. Tulukoon vuan, tännehän sitä soppii. Kettumummo ottaa vastaan mitä ylhäältä annetaan. Kärsii välillä kestävyysvajeesta, mutta elää ja hengittää edelleen.  

Ai ai ku niin ahistaa . . . taian lähtee käpsehtimmää . . .

 

Mummo teki parannuksen

Voi minua mummoparkaa. Olen aiheuttanut kasvihuoneilmiön ja ilmastonmuutoksen ja vissiin tätä menoa maailmanlopunkin. Minä olen syyllinen yhdessä kaikkien muiden mummoparkojen ja papparaisten kanssa. Minä sytytin tulet hellaan jo pienenä penskana puiden alapuolelta. Rutistelin Savon Sanomien sivuja, niitä jotka eivät päätyneet paskahuussiin  persiinpyyhintäpaperiksi, niitä sivuja ruttasin mytyksi ja työnsin hellanluukusta puiden alle ja raapasin tikulla tulta sanomiin. Jos ei heti ensimmäisellä syttynyt, niin raapasin toisen tikun ja olin hengittämättä hetken, ettei tikku vaan sammuisi. Sillä tarkka piti olla joka asiassa. Ei saanut tuhlata, ei edes tulitikkuja. Sama juttu leivinuunin ja saunan lämmityksessä. Että puiden alta palamaan. Ja sehän se nyt on ollut mitä hirvittävin virhe. Alta sytytetyt puut ovat  palaessaan päästelleet kaasuja ja nämä kaasut ovat karanneet palamattomina mualiman ilimoihin ja nyt sulaa mannerjäätiköt ja on rajuilmoja ja monsuunisateita. Onhan toki karannut muitakin kaasuja, ihmisestä itsestään, pieruja nimittäin. Siihenkin olen syyllistynyt ja tunnustettava on, syyllistyn edelleen, mutta osasyyllisenä tähän on se mahdollinen laktoosi-inhotoleranssi. Ei sitä ole ihan tiagnisoitu, mutta vahva on eppäelys . . . ja haju :(

Voi minua mummoparkaa, kun olen latonut uuniin puutkin väärin, kun ne pitäisi ainakin puita lisätessä asetella hiillokselle kuoripuoli alaspäin.   Suapikonhan näitä tyhmyyksiä mitenkään anteeks? Siellä Pietarin puhhelilla? Nyt on yritettävä tehdä parannus. Ikää karttuu eikä koskaan tiedä milloin joutuu kolkuttelemaan taivaan porttia.

Yhdessä asiassa olen kyllä jo kunnostautunut. Röyhistän täällä rintaa, molempia . . .  onhan niissä röyhistettävääkin . . .  vaikka ei se röyhistely, tahikka keikistely mitenkään tämän mummoparan prohviilia korjaa. Jaa, että mitäköhän varten näin uskomattomalla tavalla kehun itseäni. Tunnustan toki, että olen ikäni ollut kehuvetoinen. Pikkusen kun on annettu myönteistä kommenttia, niin jos en nyt ihan ole oppinut päälläni seisomaan, niin ainakin olen kerta toisensa jälkeen ylittänyt itseni ja voimavarani ja sitten uupunut ja . . .  sitä rataa . . .

Siitä kunnostautumisesta, parannuksen tekemisestähän minun piti kertoa, eikä mennä syvimpiin syövereihin. Asiaan siis! Nyt se tulee. Oletteko valmiina? Minä perusmummo, savolainen viäräleuka villasukankuluttaja, mitättömällä eläkkeellä kittuuttaja, kirkossakävijä ja kästyökerhon varapuhheenjohtaja, minä olen alkanut lajittelemaan. Laitan kiltisti muovit erilleen. Sinne menevät ne lukuisat elintarvikkeiden päälliset, shampoopullot ja lääkepurkit. Yksi suuri ongelma muovien lajittelussa on. Lähin muovien keräyspiste on 75 kilometrin päässä Kuopiossa. On siinä matkoo! Onneks saan joskus lykättyä keräyspussukan Kettukivenmökillä vierailevien kaupunkilaisten matkaan. Viimeksi sen pussin vei Anja. Kiitos Anja:) Hajoavat jätteet kiikutan omaan kompostiin. Se on tuossa kanalan vieressä. Matkaration ja taskulampun tyhjenneet patterit pistän tietennii erilleen, ihan niin kuin hernekeitto- ja ananaspurkit, tuikkujen kuoret ja voliotkin.  Nämä jätteet voin viedä liäkär-reissulla kirkonkyllään. Ja ne palavat roskat, nästuukit ja munakennot ym., ne minä kokoan uuniin puiden päälle ja tarjoon tulta perrään. Näin sitä vanheneva Kettumummokin oppii uusia kujjeita.

Nyt se mualima pelastuu . . . saattais hyvinkin pelastua, jos kaikki mualiman mummot ja papat ja nuoremmat ihan penskasta asti alkaisivat lajittelemaan ja sytyttämään uunit ja nuotiot päältä päin . . .  niin kauan kun nyt yleensäkään saa puilla lämmittää.  

Taikasana

Kettumummon isosisko asuu seudulla, missä on ihmistä kuin pipoa. Seudulla minne täältä syrjäkyliltä kyläteiden ja -polkujen takaa yritetään kaikkia häätää pikku hiljaa palveluja vähentämällä, lopettamalla.  Että siellä se on onni ja autuus. On palvelut lähellä, on kulttuuritarjontaa, on hyvät ja levveet kadut, paljon valoja ja ääntä. Ja työtä. Sen perässähän on moni joutunut aikanaan pakon sanelemana muuttamaan. Pakkamaan vähän omaisuutensa johonkin nyssäkkään ja lähtemään pois synnyinseudulta, pois marjametsistä ja kalavesiltä. Ja äiti on jäänyt rappusille pyyhkimään esiliinan helmaan silmäkulmiaan. Toki moni on lähtenyt omin haluin etsimään elämäänsä ja ehkä vähän seikkailemaankin. Eikä kukaan ole aina perään itkenyt.

Kettusiskosta minun piti nyt kertoa, eikä paatoksella saarnata ja ottaa kantaa muuttotappioihin. Siis palaan alkuperäiseen aiheeseen. Kipeään sellaiseen. Kettusisko näet sairastui reilut kolme kuukautta sitten. Hyväkuntoinen kun oli, ei hoitoa pidetty kovin kiireellisenä. Ja kun tuota ikääkin oli jo kertynyt yli eläkeiän, niin annettiin Siskon odotella. Samalla annettiin taudin, tässä tapauksessa syövän, levitä rauhassa. Seurattiin toki, että onpas se kasvain nyt vähän kasvanut, mutta ei tässä mitään hätää, kun rouva on niin hyväkuntoinen ja hengityskin tuntuu kulkevan. Odotettiin ja odotettiin. Odottavan aika on pitkä. Etenkin, kun tietää, että elimistössä syöpä punoo koko ajan omia verkostojaan. Verkostoituminenhan se on tätä aikaa.  

Ei kuulunut leikkausaikaa, ei vaikka Kettusisko moneen kertaan yritti kiirehtiä. Langan päässä oli vain työtään tekevä tehtäväänsä työlääntynyt terveydenhuollon ammattilainen (sh), joka vain vähätteli, ettei se syöpä nyt siitä mihinkään leviä ja leikkausaika tulle sitten kun tulee. On tässä välissä hiihtolomakin ja lääkärit jo nyt tekevät aamu- ja iltavuoroja. On jonoja ja on kiirettä ja on vaikka mitä, että ihan turhaan tänne jatkuvaan soittelet.  Kunnes Kettusisko lopulta uhkasi saattaa asiansa median tietoon.  Siitä puhelusta 10 minuutin kuluttua tuli soitto ja leikkausaika.  Media on ihmeellinen taikasana. Sitä kannattaa näköjään käyttää enemmänkin. Suosittelen!

Nyt on Kettusisko leikattu. Syöpä levisi, vaikka työlääntynyt terveydenhuollon ammattilainen toisin väitti. Kylkiluita poistettiin, osa keuhkosta myös. Ehkä siellä etelän tungoksessa ei sittenkään pääse ajoissa hoitoon tavallinen sukankuluttuja, eläkeläinen ja ns. hyväkuntoinen naisihminen. Ei, vaikka on lääkäreitä on enemmän kuin kehä kolmosen takana yhteensä. Ei, vaikka isossa sairaalassa luulisi löytyvän Suomen parhaan lääkärit, parhaat kuvantamismenetelmät ja parhaat työhönsä työlääntyneet hoitajat. Pieni ihminen, tässä tapauksessa Kettusisko, sai terveydenhuollon korttipelissä huonoimman kortin, mustanpekan.