Taas on päivä pyörähtänyt iltaan. Päivä kului pieniä askareita tehden. Vähän lehtien haravointia sieltä täältä, köpsöttelyä pihalla ja metsässä ja ystävien kanssa kahvittelua.
Saimme vieraita järven takaa. Kahvit ja pullat maistuivat terassilla auringon lämmössä istuen. Siinä samalla vaihdettiin kuulumisia. Sehän tarkoittaa sitä, että päivitetään kolotusten ja sairauksien tilanne. Siinä verrattiin verenpaineita ja sokeriarvoja ja todettiin, että kas vain, taas ollaan selvitty hengissä yli talven. Ollaan me vaan sisukkaita sissejä!
Narsissit tuvan ikkunalla antavat iloa tupaan ja kammariin. Kun ne kuihtuvat, siirrän mukulat jonnekin sopivaan paikkaan pensaan juurelle tai perennapenkkiin ja istutan tilalle pelargonioita. Pelakuiksi olen tottunut niitä sanomaan. Ja perennapenkkiä kukkapenkiksi. Ehkä olisikin parasta kirjoittaa niillä sanoilla mitä on ikänsä käyttänyt. Olisi jotenkin kotoisempaa:)
Siitä tulikin mieleen kotoilu. Sehän on nykyään ihan joidenkin ihmisten harrastus. Ollaan kotona, tehdään kotihommia, sisutetaan kotia. Minäkin kotoilin kerran oikein seitsemän vuoden pätkän. Olin vaan kotona. Tosin siinä sivussa synnytin kolme lasta neljän vuoden sisällä, tein kaikki lastenruuat itse, leivoin ja pakastin. Se oli elämän parasta aikaa. Nuorimman syntyessä en ennättänyt kotoilemaan. Opiskelin ja kävin töissä. Nuorin saikin oikein tehtaassa valmistettuja vauvanruokia. Mutta hyvä poika siitäkin tuli valmisruuasta huolimatta. Tai juuri siksi? Olen onnellinen ja kiitollinen kaikista kolmesta pojastani ja yhdestä tyttärestäni. Nyt he kaikki ovat maailmalla . . . ja äidillä ja isällä on ikävä:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti