Voi minua mummoparkaa. En osaa tupettaa, en pokettaa, en tverkatakaan. En tiedä mikä tai mitä on tägä tai tvitteriharava. Olen pudonnut kehityksen kärrynpyörästä. Mitenkähän minun käy? Onko tavallisella mummolla enää tulevaisuutta? Olenko vain joutavanpäiväinen loppusijoitusta odottava yhteiskunnan rasite?
Mutta osaanhan minä monenlaisia asioita. Jos en osaa tverkata, osaan virkata. Ketjusilmukoita, pylväitä, puolipylväitä . . . Tunnistan erilaiset haravat ja tiedän miten niitä käytetään. Rautaharava, heinäharava, lehtiharava. Eipä tuo ole vaikeatakaan. Laitan hyvää ruokaa yksinkertaisista tarvikkeista. Pidän tuvan ja pihan siistinä. Ja leivon hirmu hyvää pullaa. Näin sanoo pappa.
Sinä nuori ihminen, tiedätkös sinä sitten mitä on loukuttaminen, lihtaaminen tai häkilöinti? Tiedätkö miten kahvinpavut jauhetaan, miten päin sipuli istutetaan maahan, miten porkkanat kylvetään, mistä löytyvät sienet ja marjat? Tunnistatko useimmat kedon kukkaset ja syötäväksi kelpaavat villiyrtit? Tuntisitko sinä Suomen historiaa? Muistaisitko kultakin itsenäisyyden vuosikymmeneltä mitkä asiat silloin askarruttivat, mistä puhuttiin, millaista musiikkia kuunneltiin, mitä laitettiin ruuaksi?
Näillä taidoilla olen selvinnyt työelämästä ja elämästä yleensäkin. Ihan näillä arkisilla taidoille ja nikseillä ja lähihistorian tuntemuksella! Olen melkein koko "ikäni" hoitanut vanhuksia. Tiedän ja tunnistan dementoivat sairaudet ja niiden erityispiirteet. Muistaakseni olin työssäni taitava ja tulin hyvin juttuun vanhojen ihmisten kanssa. Ei käynyt niin kuin nuorelle opiskelijalle. Hänelle oli ennen työssäoppimisjaksolle lähtemistä tähdennetty, että vanhusten kanssa pitää keskustella. En tiedä miten jutustelu alkoi, mutta sen kylläkin mihin se lopulta tyssäsi. Vanha rouva oli kertonut olleensa sota-aikana lottana. Hmmm, uusi asia tälle opsikelijalle. Sota, lotta jne. Niinpä jotain sanoakseen nuori tyttönen kysyä töksäytti vanhalta rouvalta, että oliko kiva olla sodassa. Voi pyhä sylvi ja yhdeksän muuta ihmettä. Voi tätä tyttöparkaa. Ihan kävi sääliksi ja hävetti hänen puolesta. Mutta olen varma, että elämä opettaa vielä häntäkin!
Näillä taidoilla olen selvinnyt työelämästä ja elämästä yleensäkin. Ihan näillä arkisilla taidoille ja nikseillä ja lähihistorian tuntemuksella! Olen melkein koko "ikäni" hoitanut vanhuksia. Tiedän ja tunnistan dementoivat sairaudet ja niiden erityispiirteet. Muistaakseni olin työssäni taitava ja tulin hyvin juttuun vanhojen ihmisten kanssa. Ei käynyt niin kuin nuorelle opiskelijalle. Hänelle oli ennen työssäoppimisjaksolle lähtemistä tähdennetty, että vanhusten kanssa pitää keskustella. En tiedä miten jutustelu alkoi, mutta sen kylläkin mihin se lopulta tyssäsi. Vanha rouva oli kertonut olleensa sota-aikana lottana. Hmmm, uusi asia tälle opsikelijalle. Sota, lotta jne. Niinpä jotain sanoakseen nuori tyttönen kysyä töksäytti vanhalta rouvalta, että oliko kiva olla sodassa. Voi pyhä sylvi ja yhdeksän muuta ihmettä. Voi tätä tyttöparkaa. Ihan kävi sääliksi ja hävetti hänen puolesta. Mutta olen varma, että elämä opettaa vielä häntäkin!
Vaikka nikamat ja nivelet eivät enää kestä työelämää, vuorovaikutustaidoillani olisin edelleenkin hyödyksi hoitotyössä. Muutaman viikkotunnin voisin elämästäni antaa jonkun vanhainkodin tai hoivaosaston vanhuksille. Osaisin kohdata, taitaisin myötäelämisen taidon, tietäisin koskettamisen merkityksen, osaisin jutustella, muistella ja olla lähellä.
Tämä oli ikään kuin työhakemus, mutta tuskinpa tärppää. Mitä virkaa on vanhalla ihmisella,virkkoi kettumummo ja virkkasi . . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti