Ihana päivänpaiste. Koirat loikoilevat rappusilla, leskenlehdet kukkivat ja valkovuokot työntävät vihdoinkin versojaan Kettukiven koivikossa. Linnut laulavat ja etsivät sopivaa kotia muuttovalmiista pöntöistä, puiden oksanhaaroista tai kuusikon uumenista.
Nyt eletään sitä aikaa, kun vanhoilta miehiltä ja vähän nuoremmiltakin pitäisi ottaa tulitikut lukkojen taakse. Heinikko on kuivunut niin, että ei tarvitsisi kuin yhden tikun raapaisun, niin hyvin kulottuisi. Olen kuullut tarinoita kuinka Kettukiven papan oma pappa, isoisä, kuljeskeli tällaisena keväisenä päivänä pitkin pientareita ja raapaisi tulitikun sopivan paikan tullen velmu ilme naamallaan. Voin hyvin kuvitella. Ihan kuin olisin tuon samaisen ilmeen tunnistanut Kettupapan kasvoilta . . . suattaa olla, että oon nähny väärin . . .
On meilläkin siis kulotettu, mutta naapurissa vielä enemmän. Pari vuosikymmentä sitten silloinen mökkinaapuri kulotti pihanurmeaan ja unohti vartioimisen. Ajatteli vissiin, että hyvinhän tuo pallaa itekseenkin. Yhdessä humauksessa tuli oli kuitenkin jo Kettukiven rajalla ja sytytti vanhan muurahaispesän. Silloin hetken aikaa säntäiltiin sinne tänne, kunnes löytyi vesiämpäri jokaisen käteen. Vettähän oli toki lähellä. Iismeren vesi riittää isonkin palon sammuttamiseen. Silloin selvittiin parillakymmenellä ämpärillisellä.
Joillakin isännillä tai ainakin yhdellä, on myös tapana kulotella metsäaukkojaan. Joskus tarvitaan palokunnan apua, joskus, kun tuulee juuri sopivasti, niin vastarannalla saadaan köhiä ja yskiä keuhkot kipeiksi. Huomattiin, että talven aikana on ilmaantunut uusi aukko isännän metsään. Suaha nähä mistä tuulee kunhan isäntä löytää tulitikut ja raapaisee . . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti