Mitäpä sitä mummoimmeinen näin perjantai-iltana? Sehän vuan muistelee menneitä aikoja, arvuuttelee tulevia ja ihmettelee olevia. Siinä sitä onkin tekemistä, niin vanhojen asioiden vatvomisessa kuin uusien taivastelussa.
En ole varsinaisesti mikään mielensäpahoittaja, mutta monet asiat tuntuvat näin jälkikäteen ajateltuna paremmilta kuin nykyelämä. Tietenkin aika kultaa muistot, mutta mutta . . . Ainakin ennen vanhaan, silloin vanhoina hyvinä aikoina, silloin Kuopiossakin oli oikea linja-autoasema, oli Puijonkadulla Valion Baari, oli Karhusen Oiva toripolliisina ja oli Kukkosen, Pitkäsen, Truben, Hätisen ja Heikkisen leipomot. Se kun tuo pappa on niitä kontiittorimiehiä, niin siksipä leipomot tulivat ekana mieleen. Kadut olivat kaksisuuntaisia, junat veivät pohjoiseen ja etelään ja Kallavettä pitkin laevat ne huuteloo . . .
Maaseudulla oli pitkiä soratiesuoria (muistinpa tuasiisa mainita:). Lanan perässä ajoi polkupyörällä kivienpotkijamies, jonka työnä oli potkia tai käsin siirrellä tielle nousseet isommat kivenmurikat. Säästyi näin niiden harvojen tiellä liikkuvien autojen renkaat. Posti kulki Erkin mopedin kyydissä. Jos nyt ei ihan joka päivä, niin ainakin useamman kerran viikossa. Mustilaiset kiersivät talosta taloon. Siinä sitä saikin maaseudun lapsi tuntumaa erilaisuuteen. Kun Manta tai Rosita tulla tupsahti tuppaan ja halusi povata tai kerjäsi leipää, että pistä hyvä emäntä leipä puoliks ja anna meijän musikoille molemmat puolikkaat. Neekereitä ei nähty kuin oppikirjojen piirroksissa. Olin kyllä kuullut, että Kuopion meijerissä olis ollu yks neekeri töissä. Lastenlauluissakin laulettiin, että muuan hottentotti oli musta kuin pesty noella. Ei lakritsipiippujen mainokset tai lasten rallatukset tehneet kenestäkään rasistia. Ei Kettumummostakaan:)
Valoja syttyi illan hämärissä niin pienten kuin isojenkin talojen ikkunoihin. Jos jonkun mökin ikkunat pysyivät illanhämyssä mustina, niin aina joku huolestui ja meni koputtelemaan tuvan ovelle, että onko täällä joku hätä ja oottako työ kunnossa? Pidettiin siis huolta lähimmäisistä. Oli toki heitäkin, jotka seurasivat suorastaan pieteetillä kylän asioita ja tiedottivat niistä eteenpäin vähän tai ehkäpä suurestikin muunneltuna. Joskus asiat etenivät jopa nykyistä internettiä nopeammin. Olivat siis jo levityksessä ennen kuin tapahtuivatkaan tai tulivat niin sanotusti päivän valoon.
Sitten tuli ne kirotut voivuoret. Oli ylituotantoa. Lehmät lypsivät liian paljon. Maanviljelijät meinasivat pärjätä siinä missä kaupungin eläjätkin. Siihen piti tulla muutos. Pistettiinpä siis lehmät korkeelaitaseen ja pellot pakettiin. Päästiin eroon ylituotannosta ja saatiin maaseutu hiljenemään.
Nuoret muuttivat kaupunkeihin ja vanhat jäivät ihmettelemään maailman menoa. Nyt osa näistä kotipihaltaan karanneista tai karkoitetuista on aikansa etsittyään lopulta löytänyt juurensa. Taas syttyy valoja sinne tänne, jo aikoja sitten sammuneet ikkunat heräävät eloon. Savu nousee piipusta ja nurmettunut pihatie saa pinnalleen uuden sorakerroksen.
Vaan ei ole kotikylä niin kuin ennen, ei niin mieltä kiehtova ja humuinen. On vielä liian paljon tyhjiä ikkunoita, lenkottavia saunanovia ja umpeen kasvaneita peltoja. Ajat entiset eivät koskaan enää palaa. On joko oltava tyytyväinen oloonsa ja elinpiiriinsä tai sitten voi ottaa sen mielensäpahoittajan raskaan roolin.
Ehkä joskus vuosien päästä kansalaisopistoissa tai mitä ne siihen aikaan ovatkaan, ehkä jossakin opetetaan miten halot hakataan, sauna lämmitetään, miten perunat istutetaan ja syksyllä kaivetaan maasta ja miten yksinkertaisista tarpeista saa herkullista ja terveellistä ruokaa. Ja mikä tärkeintä, miten penni tai sentti venytetään äärimmilleen, kun elää kituutetaan pienen eläkkeen turvin tai mikä sitten lieneekään perustulolähteenä.
Silloin on tämä mummo jo pilven reunalla ja sieltä hihittelee, että mitäs minä sanoin, mitä sanoinkaan:)
