Kesäressi

Terve taas ystävä hyvä. Hyvin täällä muuten voidaan, mutta meinaa ressi iskeä. Loputon touhotus on vallannut elämän. Kun pitäis tätä ja pitäis tuota ja sinnekin pitäis ennättää ja tänne ja . . . pitäis ennättää myös haistella, katsella ja nauttia.  Onneks oli edes yksi kylmempi päivä, vähän hidasti luonnon kiiruhtamista. 

Tuometkin ovat jo kukkineet, sireeni avannut kukkansa, samoin kuin pihlajat. Kielokin kukkii. Kaikki käy niin äkkiä, ettei tässä huumassa ja humauksessa meinaa millään pysyä mukana. Ihan hengästyttää. Lehdetkin tuli puihin kuin varkain. Jos ei silloin olis muistanut pysähtyä katselemaan, niin olis sekin ihanuus mennyt aivan ohi. 

Kasvimaa on tehty, on istutettu, on kylvetty. Sipulit, porkkanat, perunat, tillit, nauriit, punajuuret, herneet. Kadoksissa olleet avomaankurkun siemenetkin löytyivät lopulta ja ovat nyt itämässä. Kukkapenkkejä olen myös pöyhinyt. Kuunliljat on jaettu ja istutettu uuteen paikkaan, vanhat tiikerinliljamukulat myös. 

Tupa on jäänyt huonommalle hoidolle. Hirret ja kaapin päälliset on pyyhkimättä ja mikä pahinta, ikkunatkin odottavat edelleen pesijää. Mutta kun ei tässä repeä joka paikkaan. Lämpiminä päivinä piha kutsuu, sireenit tuoksuineen houkuttelee nuuhkimaan. Kun nyt vain malttaisi pysähtyä ja lopettaa tämän touhotuksen.  

Taidankin käväistä vielä pihalla. Nuuhkaisen oikein syvään sireenipensaan vierellä, kierrän kasvimaan ja kukkapenkit ja kurkkaan vielä kasvihuoneeseenkin. Sitten toivotan hyvää yötä.

Kukkosesta kanaan

Kukko kiekuu punaheltta, 

kanatarhan turva on. 

Isännälle emännälle 
aamun airut verraton.

Että se jaksaakin kiekua. Mitä siitä jos kerran kiekaisisi, mutta kun monta kertaa perä jälkeen. Heräämme siis aamulla anivarhain herra Kukkosen äänen avauksiin. Siitä se päivä alkaa ja voihan aina ottaa päivällä pikku tirsat, jos siltä tuntuu. Ollaan nääs eläkeläisiä. Oikeesti me vaan käännetään kylkeä ja annetaan kukon kiekua. Onhan me totuttu jo härkälintujenkin persoonalliseen ääntelyyn. Ovat ehkä molemmat, niin kukko kuin härkälintu, olleet jonon häntäpäässä, kun yläkerran isäntä lauluääniä jakeli . . .

Kanatarhan elämää on mukava seurata. Monta kertaa päivässä istun kotvasen  jakkaralla kanalan seinustalla ja rupattelen. Siinä sitten vaihdetaan kuulumiset. Toini kotkottelee munimisasiansa ja minä kaikenmaailman kolotukseni, sen miten päätä särkee päivästä toiseen, miten vihleksiikin niin vietävästi selästä ja jaloista, ensin oikeasta ja kotvan kuluttua vasemmastakin. 

Ei sitä nuorena arvannut miten mukavaa elämä on vanhana. Miten tuasiisa tulikin mieleen mummon ja oman äetin kosolti viljelemä sanonta: "Voe kättä, voe jalakoo, voi rimpin rampin persettä". Lopetan siis turhan valittamisen. Eihän sitä muuten tietäisi hengissä olevankaan, jos ei johonkin koskisi. Sitten eräänä aamuna, kun silimiään raottelelis ja olis niin lokoisa olo että . . .  niin kas kummaa . . .