Hento vihreä koivikossa, aurinko ja lounatuuli, lintujen sirkutus ja hyönteisten hyrinä. Nyt on kevät! Itikan ininäkin on kuin musiikkia talven hiljaisuuden jälkeen. Näin meitä luonto hellii. Auringonpaisteessa unohtuu huolet ja murheet. Kaikki kesän ihanuudet ovat edessäpäin. Sataa tai paistaa, tuulee tai on tyyntä. Kaikki otetaan ilolla vastaan.
Tähän voisi tietenkin jatkaa ja jatkankin, että sateita saisi tulla vain sopivasti ja mieluusti öiseen aikaan, muutama pilvi taivaalle myös, ettei nyt ihan tykkänään koko ajan paista ja nahkaa kärvennä. Ja jos tuulee, niin sitten silleen sopivasti, eikä missään tapauksessa myrskyjä katkomaan sähkölinjoja.
Tämmönen se ihminen on. On ensin olevinaan niin tyytyväinen ja onnellinen tästä kaikesta ja kaikesta siitä mitä on tulossa. Mutta jo hetken päästä purnaa ja asettaa reunaehtoja. Jos sitä, niin sitten niin ja näin. Jos tätä, niin ei ainakaan tuota. En minä valita, minä vuan kirjotan sanoja peräkkäin . . .
Suomalainen katsoessaan kaunista kevättä sanoo vain, että kohtahan se onkii jo syksy ja satteet, räntä, lehettömät puut, musta mua, kuura ja pakkaset, mustat jiät sokotan renkaitten alla, Liisan liukkaat, heikot jiät järvissä, tuiskut ja kinokset tuvan rappusilla, hellapuiden kantaminen ja tuvassa turjottaminen. Semmosia myös ollaan . . . vai ollaanko?
"Aikainen lintu madon nappaa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti