On me täällä Kettukivelläkin nautittu lämpimistä päivistä. Talviturkinkin jo heitin viime perjantaina. Ja voi perjantai, että oli kylymää vettä. Kukkapenkkien kasvatitkin ojentelevat jo versojaan kohti aurinkoa. Kasvimaa kynnettiin eilen ja oikein akkaauralla. Minä hevosena edessä ja pappa auran sarvissa takana. Hiki tuli siinä hommassa, mutta maa kääntyi hyvin.
Kirkolta palatessa nähtiin jo ensimmäiset lehmät laitumella. Lehmille on säädetty asetus, että jokaisen tulee päästä ulkoilemaan vähintään 60 päivänä touko-syyskuun aikana. Milloinkahan säädetään laki, että hoitokodeissa ja pitkäaikaisosastoilla asuvat vanhukset ja vammaiset pääsisivät edes muutaman kerran ulos raittiiseen ilmaan? Mutta kun ne eivät tuota mitään, ovat vain kuluerinä yhteiskunnalle. Lehmät sentään antavat maitoa.
Totta puhuen joskus tulee mieleen, että kukahan meitäkin hoitaa ja missä, jos elonpäiviä riittää oikeaan vanhuuteen saakka. Jospa vanhustenhoitokin ulkoistetaan ja vanhukset lennätetään Kiinaan tai siihen kaikkein halvimpaan vaihtoehtoon, mikä sitten lieneekään siihen maailmanaikaan. Ja omaisille annetaan menopaluulentolippu kerran vuodessa, että pääsevät moikaamaan isäänsä tai äitiään. Aina joka tapauksessa haetaan sitä kaikkein halvinta vaihtoehtoa. Ei siinä ajatella vanhan ihmisen etua. Tähdätään vain siihen miten saadaan suurimmat voitot siirettäväksi jollekin tekaistulle firmalle jonnekin huitsinnevadan paratiisisaarille.
Olen leikilläni pelotellut jälkikasvua, että kun meidän voimat hiipuvat eikä enää pärjätä Kettukivellä, niin lapset joutuvat ostamaan yhteistuumin asuntoauton. Siihen me sitten papan kanssa asetutaan viettämään elon iltaa. Ja se auto parkkeerataan pariksi viikoksi kunkin lapsen oven eteen tai kadun varteen. Jokainen sitten vuorollaan huolehtii, että mummo ja pappa saavat aamu- ja iltalääkkeensä ja muistavat käydä pesulla ja kyselevät, että onko vatsa toiminut ja ahistaako hengitystä, onko ollut rytmihäiröitä ja niin pois päin. Sitten tuovat meille ruokaa, eikä meille kelpaa einekset. Paistettuja muikkuja, perunamuussia, lihakeittoa ja aamuisin tietenkin hauduttamalla keitettyä kaurapuuroa, eikä mitään pussipuuroa.
Samalla aina hoitovuorossa oleva lapsi tietenkin muistuttaa mikä päivä, kuukausi tai vuosi on meneillään. Voipi olla, että sitäkään ei enää muisteta. Toivottavasti sentään tunnetaan toisemme. Oma-aloitteisia ollaan tietenkin. ulkoillaan ja . . . eksytään ja lapset töytyyttävät meidät häpeillen takaisin asuntoautoon, kun yöpukusillaan käydään vähän jaloittelemassa tai syöttämässä sorsia Kaivopuiston rannassa.
Voi voi, ei pitäis ajatella näitä asioita. Ihan ruppee pelottamaan vanheneminen ja vanhuus. Mutta nyt ollaan vielä puolnuoria ja jalka nousee ja suu napsaa . . . Ei murehita. Antaa hevosten surra, niillä on tarpeeksi iso pää siihen . . . suremiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti