kanatarhan turva on.
Isännälle emännälle
aamun airut verraton.
aamun airut verraton.
Että se jaksaakin kiekua. Mitä siitä jos kerran kiekaisisi, mutta kun monta kertaa perä jälkeen. Heräämme siis aamulla anivarhain herra Kukkosen äänen avauksiin. Siitä se päivä alkaa ja voihan aina ottaa päivällä pikku tirsat, jos siltä tuntuu. Ollaan nääs eläkeläisiä. Oikeesti me vaan käännetään kylkeä ja annetaan kukon kiekua. Onhan me totuttu jo härkälintujenkin persoonalliseen ääntelyyn. Ovat ehkä molemmat, niin kukko kuin härkälintu, olleet jonon häntäpäässä, kun yläkerran isäntä lauluääniä jakeli . . .
Kanatarhan elämää on mukava seurata. Monta kertaa päivässä istun kotvasen jakkaralla kanalan seinustalla ja rupattelen. Siinä sitten vaihdetaan kuulumiset. Toini kotkottelee munimisasiansa ja minä kaikenmaailman kolotukseni, sen miten päätä särkee päivästä toiseen, miten vihleksiikin niin vietävästi selästä ja jaloista, ensin oikeasta ja kotvan kuluttua vasemmastakin.
Ei sitä nuorena arvannut miten mukavaa elämä on vanhana. Miten tuasiisa tulikin mieleen mummon ja oman äetin kosolti viljelemä sanonta: "Voe kättä, voe jalakoo, voi rimpin rampin persettä". Lopetan siis turhan valittamisen. Eihän sitä muuten tietäisi hengissä olevankaan, jos ei johonkin koskisi. Sitten eräänä aamuna, kun silimiään raottelelis ja olis niin lokoisa olo että . . . niin kas kummaa . . .
Ei sitä nuorena arvannut miten mukavaa elämä on vanhana. Miten tuasiisa tulikin mieleen mummon ja oman äetin kosolti viljelemä sanonta: "Voe kättä, voe jalakoo, voi rimpin rampin persettä". Lopetan siis turhan valittamisen. Eihän sitä muuten tietäisi hengissä olevankaan, jos ei johonkin koskisi. Sitten eräänä aamuna, kun silimiään raottelelis ja olis niin lokoisa olo että . . . niin kas kummaa . . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti