Olen pahoitellut ja pahoittelen vielä tässä kirjoittaessanikin Kettukiven kesäasukkaiden aiheuttamaa meteliä. Eipä siitä kuitenkaan ole ollut haittaa, näin minulle on sanottu. Enemmänkin iloa ja tunnelmaa tähän tyhjenevään maalaismaisemaan.
Kukkosen kiekuminen ja Ellun, Tellun, Tyynen ja Soman kaakattaminen on vain herättänyt mukavia lapsuusmuistoja. Siis näissä henkilöissä, joille esitin pahoitteluni. Oitis he kertoivat, kuinka saivat lapsena etsiä kananpesiä ja niihin päivän aikana putkahtaneita kananmunia. Miten olikin heistä mieluista puuhaa tutkia latojen heinäkasoja ja tehdä löytöjä ja kantaa ne sitten esiliinan poimuissa äidille ja miten äiti oli hyvillään ja kiitti ahkeria apulaisiaan ja laittoi munat emalikippoon ruokakaapin tai kahferin hyllylle odottamaan leipomispaivää.
Oli minunkin kotonani kanoja. Siis kanamuistoja löytyy, ei kuitenkaan niin kovin herttaisia. Kerron nyt sitten, kun kerta alkuun lähti. Voipihan olla, että myöhemmin kaduttaa. Sen näkee sitten!
Kanat asuivat talvet navetan kanalassa. Kevään tullen ne pääsivät ikkunan kautta tikkaitaan pitkin pihalle aitaukseensa. Siellä ne kuoputtelivat ja tekivät muitakin kanamaisia juttujaan. Niin kuin nyt esimerkiksi kaakattivat äänekkäästi aina munan munittuaan. Munia löytyi pesäkopeista, ja äiti käytti ne ruuanlaitossa. Taisipa joskus myydäkin jokusen kananpyöräytyksen.
Kanat asuivat talvet navetan kanalassa. Kevään tullen ne pääsivät ikkunan kautta tikkaitaan pitkin pihalle aitaukseensa. Siellä ne kuoputtelivat ja tekivät muitakin kanamaisia juttujaan. Niin kuin nyt esimerkiksi kaakattivat äänekkäästi aina munan munittuaan. Munia löytyi pesäkopeista, ja äiti käytti ne ruuanlaitossa. Taisipa joskus myydäkin jokusen kananpyöräytyksen.
Kanat kuuluivat maalaiskodin pihapiiriin aivan kuin luonnostaan. Kanojen poistuminen sieltä sen sijaan ei ollut mikään luonnollinen juttu, mutta jotenkin se kuitenkin vaan tapahtui ihan kuin . . . luonnostaan. Äidillä oli nimittäin kipakka luonne. Äiti oli sellanen, kuinka minä sen nyt nätisti sanoisin, sellainen helposti syttyvä, ellei suorastaan räjähtävä. Voin sanoa, että Kettumummon tulistumiset ovat kuulkaa pientä siihen verrattuna. Äiti kun suuttui, niin siitä oli oksat pois.
No sattuipa sitten eräänä päivänä, että velipoika jälleen kerran valitti kanojen kaakattamisesta ja äidin joka päiväisestä naputtamisesta. Äidillä oli usein sanottavaa niin velipojalle kuin meille muillekin sisaruksille. Eikä ne sanottavat aina tulleet kovinkaan herttaisessa muodossa. Äiti joka tapauksessa tulistui veljelle, kun nyt sattui olemaan sellaista tulistuvaa sorttia, vai liekö ollut juuri ne hilimanpäivät menossa, tiedä häntä. Äiti otti siltä seisoviltaan kanan kainaloonsa ja lampsi kumikkaat lonksuen liiterin nurkalle, otti hakkuupölkyn päältä kassaran ja napautti kanan pään poikki. Kylmän rauhallisesti. Ja toisti tämän saman kunnes kanala oli tyhjä. Muistaakseni kymmenen oli näitä valkeita Leghorn-kanoja ja yhtä monta päätti päivänsä kyseisellä tavalla. Vaan siihenpä loppui kanojen kaakattaminen, eikä velipoikakaan sen koomin asiaan palannut. Jos äitiä kadutti se mitä tuli tehdyksi, niin ei hän sitä ainakaan myöntänyt. Eikä minuakaan kaduta, että kerroin . . . en ainakaan vielä myönnä:)
Aika kultaa muistot ja vuosien saatossa tapahtumalle lopulta naurettiin, äiti siinä muiden naurajien mukana. Ettei vaan olisi ollut tekosestaan hiukan ylpeäkin? Näin arvelen, kun tapahtumasta on sellaiset pyöreät viisikymmentä vuotta. Eiköpähän tuokin rikos ole jo vanhentunut. Äiti nauraa hekottaa nytkin pilven reunalla istuessaan. Oma äiti kulta:) Ja ettei vaan kymmenen kanaa istuisikin äidin vieressä samalla pilvellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti