Mummoni sanoi pistettä täpäksi ja pilkkua häntätäpäksi. Minusta ne olivat hauskoja nimityksiä noille välimerkeille. Pikunviilaajistakin mummo joskus puhui, mutta paljon rumemmalla ilmauksella, enkä sitä halua tähän nyt kirjoittaa. Vaikka paha olenkin joskus suustani:)
Tunnustan, että olen jossakin asioissa ollut pilkunviilaaja. Tarkennan nyt oitis, että vain joissakin asioissa. Ja nekin muutamat asiat ovat liittyneet työelämään ja olleet silloin elintärkeitä ja sivuuttamattomia huomioita. Enää en viilaa, enkä höylää. Tarpeeksi kauan kun pilkkua viilaa, niin siitähän tulee piste.
Jos tarttuu jokaiseen asiaan tai asian vierustaan oikein juurta jaksain, pyörittelee sanoja, sananvalintoja, ilmauksia, sanajärjestyksiä, sanomatta jääneitä sivuseikkoja ja tarkastelee ja tutkailee kaikkea suurennuslasilla tai luupilla eli viilaa sitä kuuluisaa pilkkua ja lopuksi vielä kaivaa kaappien kätköistä lakikirjat porsaanreikineen, niin kuinka ollakaan, saattaa huomata kuinka ystävät ovat kaikonneet tai ainakin harventuneet ja sukulaiset häpeävät että pitääkin tuollaisen olla meidän omassa suvussa, tuttavat kääntävät päänsä pois vastaan tullessaan tai siirtyvät vaivihkaa kadun toiselle puolelle, ovat muka puhuvinaan puhelimessa, eikä käsi enää nouse kylätietä vastatusten ajellessa.
Viimeistään silloin kannattaa heittää viila härkäsyvvään eli jorpakkoon ja mennä itseensä ja tutkailla olisiko siitä pilkusta viimeinkin hävinnyt se häntä. Ja olisiko kaikelle vouhkaamiselle loppujen lopuksi laitettava piste ja oltava ihminen ihmisten joukossa.
Näillä ajatuksilla tänään lauantaina elämää sivustaseuranneena ja viilan jo vuosia sitten kadottaneena. Piste siis myös tälle asialle. Terveisin Kettumummo:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti