Lukemisesta ja muustakin

Lapsuudenkodissani oli vain muutama kirja. Raamattu tottakai, mustakantinen, sivujen välissä kaunis kuva Jeesuksesta. Sitä kuvaa katselin joskus, muuta virkaa en tiedä raamatulla olleen. En nähnyt kenenkään sitä lukevan. Olipahan vain siellä kammarin piirongin laatikossa. Siionin virret löytyi myös. Mustakantinen sekin, pientä pränttiä ja paljon pienempi kuin se Iso Kirja, sellainen lapsen käteen sopivan kokoinen. Aikuisena vasta kuulin, että äiti oli laulanut siioninvirsiä siihen aikaan, kun vielä oli kalastajan vaimo. Asutustilallisena ei jäänyt aikaa edes virsille. Elämä oli työtä ja vain työtä. Äiti huokasi usein iltaisin olevansa niin väsynyt, ettei jaksa kissoo sannoo. Voi äiti parka!

Iltasatuja ei luettu eikä kannustettu lukemisen pariin muutenkaan. Paitsi tietenkin läksyjen lukemiseen. Se oli tärkeää.   Koulun käyminen oli lapsen tehtävä, muiden pikku askareiden lisäksi. Niin kuin pöydän kattamisen, astioiden tiskaamisen, lattioiden lakaisemisen, vasikoiden syöttämisen, kanojen ruokkimisen, kasvimaan kitkemisen, marjojen keräämisen . . . vie mennessäs, tuo tullessas. Tyhjin käsin oli turha ottaa askeleita. 

Aina oli jotain pientä tekemistä. Piti olla ahkera, piti totella, ei saanut valehdella, ei kiusata ketään, eikä missään nimessä vastustaa vanhempiaan. Enkä todellakaan ole näistä opista millään tavalla katkera. Kiitollinen vain, että äiti neuvoi ja ohjasi. Toki joskus liiankin kovalla kädellä, kun näin jälki käteen ajattelen. Ja yhdestä ohjeesta olen kyllä täysin eri mieltä. Siitä, ettei saa vastustaa, ei sanoa vastaan. Sen jos olisin oppinut ajoissa, niin olisin välttynyt monelta mielipahalta. 

Jossittelu on turhaa hommaa. Mutta lukeminen ja siihen kannustaminen, se se on tärkeää. Katselin viikolla kuinka hyvin vuosikas lapsenlapsemme viihtyi kirjojen parissa. Kuinka näppärästi tämä pieni mummon mussukka käänsi sivuja ja osasi jo pikku sormellaan osoittaa monia asioita kirjojen kuvista. Lapset kasvavat ja kehittyvät nopeasti. Oppivat tuntemaan automerkitkin jo ihmeen pieninä. 

Kerronpa yhden mukavan jutun. Männä viikolla olin käymässä Helsingissä ja matkasin bussilla keskustaa kohti. Oli sellainen rapsakka pakkasaamu. Kyytiin nousi äiti kahden pienen lapsen kanssa. Toinen istui tutti suussa rattaissa ja toinen liikkui jo omin jaloin. Bussi seisoi liikennevaloissa ja viereisessä jonossa seisoi henkilöauto. Kuljettaja oli raapannut ikkunoita silleen melkolailla huolettomasti. Kunhan nyt vähän sieltä täältä. Pikku poika katseli bussin ikkunasta ja sanoi äidilleen: "Kato äiti, jäinen volvaakeni". Bussi ja viereinen autojono nytkähti liikkeelle ja silloin tämä pieni mies korotti äänensä ja korjasi arvionsa automerkistä: " Eikäkö nihhani."