Varoitan, nyt tulee tekstiä eläkkeellä olemisesta.
Vuosikausia elin minäkin sitkun-elämää. Sitkun olen eläkkeellä, sitkun ja josjakun joskus pääsen eläkkeelle, niin sitten omistaudun ihan täysin vain omiin mieleisiin harrastuksiini. Kirjoittelen, maalaan, kudon mattoja, ruopsuttelen puutarhaa ja pihaa, käyn ongella, kuljen metsissä, teen leppoisia kävelyretkiä, marjastan, sienestän ja talvisin potkuttelen potkukelkalla pitkin kyläteitä ja järven jäitä. Siis kaikkea sitä mitä en työvuosina ennättänyt tai saanut tehdyksi muuten kuin ajatusasteella niinä lyhyinä viikonloppuina ja pätkittyinä vuosilomaviikkoina.
Kuinkas sitten kävikään? No, hyvin tietysti, koskapa olin vielä hengissä siinä vaiheessa, kun eläkepäätös napsahti postiluukusta. Ja hengissä edelleen . . . Mutta! Joka asiassa on mutta. Niin kuin oli silloinkin, kun kävin hakemassa lapsiani päiväsijoituspaikasta, päiväkodista eli tarhasta. Siellä tarhuritäti ensin kertoi hymyillen päivän menneen oikein mukavasti. Näin oli varmaan koulutuksessa annettu ohjeeksi, että kehu ensin, moiti sitten vasta. Oli käyty ulkoilemassa, oli nukuttu vihdoin ja viimein ne päiväunetkin, oli laulettu ja satuiltu jne. Mutta sitten tuli se MUTTA. Mutta ei tämä teidän kullannuppu vieläkään ole sisäistänyt sitä, että leikkikalut ovat yhteisiä, niitä ei voi omistella ja tuli taas riitaa ja taas teidän Pekka yritti karata tarhan aidan yli, vai oliko se ali, mutta semmosta täällä kaiket päivät tämän teidän Pekka-pojan kanssa on.
MUTTA tuli Kettumummollekin vastaan. Vesivärinapit kuivuvat, blogitekstiä syntyy harmittavan harvaan tahtiin. Tosin ei teksteilläni ole paljon lukijoitakaan, eikä se minua haittaa. Omaksi ilokseni näitä kirjoittelen. Kaksi tai kolme lukijaa kyllä tiedän, yksi Helka pohojosessa ja yksi Anja Savonmuan piäkaapunnissa ja Maisa Siilinjärvellä. Niin, ja Kettupappa tietenkin, mutta sitä ei lasketa.
Kirjoittelu on joka tapauksessa mukavaa, vaikkapa vain näin harvakseltaan. Kangaspuut on sentään jo pystyssä, mutta loimet ja niidet ihan hakusessa ja kuteitakin leikattuna vain muutama kerä. Kasvimaa rehottaa vesiheinää. Nytkin siellä pitäisi olla kyykkimässä eikä kirjoitella turhia jorinoita. Ongelle en viime kesänä päässyt kertaakaan, mutta se olikin ihan täysin kiinni ilmoista. Aina satoi tai tuuli. Tänä kesänä sentään on jo kerran kokeiltu kalaonnea. Sitä ei kyllä löytynyt, sitä kalaonnea. Toivottavasti metsään sentään ennätän, marjaan, sieneen ja muuten vain.
Kalenteri on aivan täynnä menoja. Ja luulen, että monella eläkeläisellä on sama tilanne. Vuosi on jo yritetty mennä Joensuuhun tuttavien luo, mutta yhteistä vapaata aikaa ei ole kummankaan porukan kalentereista vielä löytynyt.
Kuvitellaan hetki. Ajatellaan, että tämän pienen ja vähäväkisen kunnan eläkeläiset lopettaisivat osallistumisensa yhdistysten ja tapahtumien pyörittämiseen. Niin kuinka sitten kävisikään? Iltatorilta ei löytyisi kesäasukkaille kotileivonnaisia. Eikä olisi letunpaistajia, kahvinkeittäjiä, arpojenmyyjiä. Lavikset, joogat, venyttelyt, ne pitäisi perua osallistujien vähyyden vuoksi. Harvenisi entisestään sunnuntaisin Jumalan sanan kuulijatkin.
Kyllä olisi kylän raitilla väljää, kun eläkeläiset eivät enää pyörisi työtätekevien tai muuten vain löysien ihmisten jaloissa. Eivät olisi kaupan kassajonossa tukkona sentejä lompakostaan nivelrikkoisilla sormilla kaivellessaan. Joutaisi kassaneitirouvat, kansalaisopistojen ryhmien liikuttajat ja seurakuntien paimenet osa-aikatyöhön tai peräti ihan työttömiksi. Tosin terveyskeskuslääkäreille riitäisi edelleen hommia, samoin apteekkareille ja tietenkin haudankaivajalle.
Olisi se hienoa, jos meidät pienillä eläkkeillä elää kituuttavat ihmiset jotenkin huomioitaisiin. Annettaisiin arvoa, sanottaisiin, että olette vieläkin tärkeitä tämän yhteisön ja yhteiskunnan tukipylväitä. Vaikkakin lahoja jo, kuka yläpäästä kuka alempaa, mutta kuitenkin osallistuvia ja kukin vuorollaan korvaamattomia. Eikä aina katsottaisi nenän vartta pitkin tai näyteltäisi sitä nimettömän viereistä sormea, jos jalka ei enää niin kepeästi nousekaan eikä hoksottimet pelaa yhtä terhakasti kuin nuorempien. Tärkeitä me ollaan siihen saakka, kunnes meidät saatetaan vihon viimeiseen loppusijoituspaikkaan. Tärkeitä ollaan silloinkin. Jos ei muille, niin sille kuopan kaivajalle.
