Kyllä jokaisella ihmisellä pitäisi olla henkilökohtainen kuuntelija. Sellainen, jolle voisi latikoida niin surunsa, huolensa kuin ilonsakin just silloin, kun asia on tuore ja mieltä vaivaava. Sellanen puolueeton tyyppi, joka kuuntelisi, myötäeläisi, kannustaisi ja ymmärtäisi, ja jonka olkapäätä vasten vois itkeä tirauttaa tai nauraa niin, että vedet vaan silmistä valuisi. Ja nenäliinaa tarjottaisiin, ettei tarvitsis hihaansa pyyhkiä. Nyyh!
Se kun on tämä naisen elämä joskus niin hormonien vietävissä. Vaikka miten ikää tulee mittariin, ja premenstruaalioireyhtymät pitäis olla jo niin last season, taakse jäänyttä elämää, niin joskus vaan sieppaa niin pirusti ja siinä sitä tuasiisa ollaan. Pattitilanteessa. Mitä ihmeellisimmät asiat ottaa joinakin päivinä heti aamutuimasta lähtien niin otsalohkosta ja toisena päivänä samanlaisille jutuille tai tapahtumille vain viittaisi kintaalla ja nauraisi makeasti päälle.
Kun ärsyttää, kun väsyttää, kun niin vituttaa ja jääpi vielä sormetkin kaapin oven väliin ja kompastuu puutarhaletkuun ja itikat kuppaa ja kaikki tämä vielä samana päivänä, niin arvaahan sen, että hyvä tuuli on tipotiessään. Ainakin jokusen tunnin.
Sitä tulee suustansa suollettua sanoja ja asioita ihan noin niin kuin väkisillä. Karkailevat pirut suusta toisella tavalla sanottuna kuin mielessään on ajatellut. Sitten sitä jonkusen tunnin nuilotetaan, katellaan alta kulmain tai ei katella sinne päinkään. Ja sitten unohetaan muka ja ollaan kuin ei olis koskaan mitään sanottu tai tehty tai ymmärretty väärin tai kuultu tai oltu kuulematta. Näin se on. Uskokaa pois.
Vaikka olen minä kuullut, että miehilläkin joku hormonimyrsky välillä sekoittaa pään ja sanat. Uskokaa pois tämäkin huomio:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti