Kävin lankalauantain kunniaksi lenkillä. Aurinko paistoi, linnun lauloivat . . . Ajattelin, että meistä ihmisolennoista linnunlaulu kuullostaa niin ihmeen ihanalta hiljaisen talven jälkeen, eikä mieleen juolahdakkaan, että saattaa olla lintusille kovinkin stressaavaa aikaa tämä pesäkaverin etsiminen/valitseminen, pesän rakentaminen, munista ja reviiristä huolehtiminen.
Kurjet tulivat viime keskiviikkona, kellokeskiviikkona. Sen kyllä kuuli. Ääntä lähtee tästä pitkäkaulaisesta ja -koipisesta linnusta vaikka muille jakaa. Härkälintu kyllä päihittää Kettumummon mielestä kurjenkin. Sitten vasta on ihan oikeasti kesä, kun härkälintu aukaisee äänensä tuossa lahdella parinkymmenen metrin päässä. Lähtee Kettumummon korvista viimeisetkin talven aikana kuivuneet sahajauhot:)
Töyhtöhyypätkin ovat tulleet. Ja samalle pellolle kuin jo vuosien ajan. Ja niin monen monta kertaa on töyhtöhyyppä joutunut rakentamaan pesänsä uudestaan ja pyöräyttämään uudet munat, kun maanviljelijäihmishyyppä (onkohan tuo oikeesti yhdyssana?) on muokannut pellon omia tarkoituksiaan varten. Voi Töyhtis-parka. Sisukkaasti se aina rakentaa uuden pesäkodin. Jotain sukua sisukkaille suomalaisille . . .
Hyvä oli metsässä kävellä ja selvitellä ajatuksiaan. Eipähän nuo niin sekaisin olleetkaan. Mitä nyt tyhjässä päässä poukkoilivat. Mieliharmit koronasta ja koronan tuomista vaikeuksista niin läheisille kuin kaukaisillekin. Rajoitukset, jotka estävät lasten ja lastenlasten tapaamiset, siskon luona vierailut, peli-illat ystävien kanssa . . . koettelee koettelee, mutta ei hylkää . . . mikä ei tapa, se vahvistaa . . .
Sen metsässä kävellessä huomasin, että onni on ehjät kumikengät. Kyllä elämä sujuu vuotavissa kengissäkin, mutta ehjissä siltä osin paljon mukavammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti