Taas on yksi päivä illassa. Tavallinen sunnuntaipäivä. Niinhän sitä luulis, että tavallinen. Kovin hiljainen ainakin. Vaikka eipä nuo muutkaan päivät ainakaan äänten puolesta sen äänekkäämpiä ole. Sopuisasti möllötetään tuvassa tai pihalla. Ja välillä ollaan ihan pihalla. Kaikesta. Kuvainnollisesti. Ihmetellään ääneen tai omissa ajatuksissa tätä mualiman menoa.
Niinku nyt Amerikan Trumppia ihan hirveesti ihmetellään, ja hänen järejuoksuaan, sitä onko järki jo juossu ihan tykkänään pakkoon miehen piästä vai onko vielä tukkalakalla pysyny kiinni jossain hiussuortuvassa? (huomasitte varmaan, että savonkielj pukkoo tuasiisa läpi . . . pahoittelen, niin kuin VR pahottel aikoinaan). Bensan hintoo
ihmetellään, että laskooko se vielä vae nousooko jo. Lahtijiän
hittaasta sulamisesta joskus maenitaan ja joutsenten iäntelyä
ihhaillaan.
Sitten tietennii koronata ja karanteenissa jutkottamista ihmetellään ja kylymiä ilimoja, kun sillon ei oo juurevampaa puhheenaihetta. Ilimoista riittää juarittelua aena, olipa sitten kylymä elikkä kuuma. Tuskin sopivata ilimoo lie keksittykään. Sanovat monet. Olen kyllä tuostae er mieltä. Ilimat on pukeutumiskysymys.
Perunansiementen itämistä ihhaellaan ja makustellaan jo etukätteen ensimmäisten uusien perunoejen herkullisuutta. Iha sylyki suuhun valahtaa, että nam nam.
Että semmosta on Kettumummon ja Papan elämä tiällä syrjäkylillä vappaaehtosessa puolpakollisessa syrjäytymis- ja erakoitumisharjotuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti