On kuin olisin nollapisteessä tämän kirjoittamisen suhteen. On niin paljon tapahtumia, surullisia, mutta toki mukaviakin. Kaikista pahin on se, että meidän ja Matin rakas Minni jäi auton alle 15.10. Nyt marjapensaan juurella hiekkakummun päällä palaa kynttilä. Suurimmat itkut on itketty, mutta vieläkin aina silloin tällöin kuullaan Minnin tassuttelevan tuvan lattialla. Kunnes havahdutaan muistoista todellisuuteen.
Minnille
Vaikeni ääni tassujen, ei juokse Minni enää vastaan häntäänsä heiluttaen ja iloisesti haukkuen. On paljon mukavia muistoja. Niitä vaalitaan ja säilytetään rakastaen. Suru on raskas ja ikävä ikuinen, mutta Minnin on hyvä olla mäyräkoirien pumpulinpehmeässä taivaassa. Siellä ei ole autoja eikä outoja ja pelottavia ihmisiä. Sieltä on hyvä katsella maallista menoa ja hulinaa. Meillä on täällä niin ikävä:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti