Miksikö olin niin kauan kirjoittamatta? Yritän nyt pukea sanoiksi hiljaisuuden ja sen syyt. Kaikki ikään kuin pysähtyi. En jaksanut tarttua yhteenkään asiaan. En saanut otetta mistään, mikään ei tuntunut kiinnostavan. Yritin toki ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta hentoinen ote lipsui kerta toisensa jälkeen. Näpit eivät pitäneet, vaikka kuinka yritin. Kävin pitkiä mietintöjä itseni kanssa. Olin surullinen, väsynyt ja ajoittain todella vihainen. Siis mille? Kohtalolleni. Yritin kovistella itseäni: et voi antaa periksi, nouse ylös nainen!
Muuta syytä en löytänyt tähän alennustilaani, kuin sen, että olin pettynyt. Olin rakentanut jonkinlaisen haavekuvan siitä, kuinka kivut ja kolotukset häviävät haavakivun myötä. Kun leikkaushaava on kiinni ja parantunut, olisin kuukausien kipujen jälkeen terve ja kivuton. Voi vee, miten ihmismieli voi olla lapsellinen! Kun lopulta tajusin, siis myönsin itselleni, että eihän nämä kivut ole tästä maallisesta habituksestani mihinkään lähteneet, niin karvas pettymys iski lamaannuttavasti. Kuin lekalla päähän! Ja niin upposin alakulon suonsilmäkkeeseen!
On kuitenkin vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Ainoa keino on opetella hyväksymään tosiasiat. Kivut ovat mukanani vielä kuukausia. Pahimmassa tapauksessa hermorakenteet ovat vaurioituneet, eikä täydellistä paranemista tapahdu koskaan. Ehkä puolen vuoden kuluttua voidaan arvioida oliko leikkauksesta mitään hyötyä.
Siispä otan itseäni niskasta kiinni, mutta tällä kertaa lujemmalla otteella. En suostu antamaan periksi. Tästä suosta noustaan vielä. Uskotteko? Jostakin löytyy pitkospuut, joita pitkin pääsen eteen päin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti