Hitaat aamut

Minä niin tykkään hitaista aamuista. Ei soi kello, ei kolahda lehti eteisen lattialle. Ei tarvitse vilkuilla kelloa kesken aamutoimien, ettei vaan myöhästy bussista. Nyt voi herätä omia aikojaan, jatkaa uniaan, jos sille tuntuu. Voi sängyssä loikoen kuulostella kuuluuko tuulen tuhahduksia, ropiseeko katolle sadepisaroita vai onko järvellä tyyni ja utuinen aamu. Tämä kaikki on suorastaan yhtä juhlaa!

On sitä mekin papan kanssa saatu lukemattomina aamuina mennä kilpaa kellon kanssa. Ensin on viety lapsia tarhaan. Näin nopeasti laskien kokonaista 10 vuotta ja enimmillään kolmea tarhaikäistä. 

Pappa oppi näppärästi kampaamaan ja laittaamaan pitkätukkaisen tyttären hiukset poninhännälle. Pappa näet huolehti useimmiten tarhaan viennin. Minä taas hain katrastani kotiin iltapäivällä. Joskus työnjako oli päinvastainen, ainakin niinä päivinä, kun menin iltavuoroon. Ja vain yhden kerran unohdettiin hakea. Mutta vain vähäksi aikaa, ehkä tunniksi tai puoleksitoista. 

Sitten vietiin koulukkaita harrastuksiin koulupäivän jälkeen. Poikia jääkiekkoharkkoihin ja tytärtä pianotunneille. Pappaa ei kiireisimpinä vuosina nähnyt kuin vilaukselta. Taisi olla peräti yksi ilta viikossa, kun pappa oli kotosalla.

Ruuhkavuosiksi kai niitä kiireisimpiä vuosia nimitetään. Ruuhkaa oli Kehä ykkösellä mennen tullen. Ruuhkaa oli ruokakaupoissa ja keittiössä jääkaapilla. Maitoa kannettiin kotiin enimmillään 30 litraa viikossa. Mutta ympärillä oli ääntä ja elämää ja koko ihmiselämän tunnekirjo.

Nyt on hiljaista. Ei tuvan eikä kammarinkaan ikkunasta näy yhdenkään mökin tai talon valoja. Katuvalot tai liikenteen äänet eivät häiritse yöunta. Ei ole kiire mihinkään, mutta aika tuntuu silti menevän paljon nopeammin kuin vuosia sitten. Mistähän se johtuu? Nyt kun haluaisi nauttia jokaisesta päivästä ja hetkestä, niin nyt se aika vaan huomaamatta mennä hujahtaa. Kun lääkkeet loppuu dosetista, niin on taas perjantai. Mutta nyt on keskiviikko. Onhan?