Kupsis

Tänään tein syöksyn ihan ilman suunnitelmaa. Lähdin siis päivittäiselle lenkille. Laitoin itse lenkkarit jalkaan ja kiristin omasta mielestäni nauhatkin oikein tiukalle, varmistin vielä tuplasolmulla. Nousin reippaasti kotitien rinteen ja käännyin kylätielle. Katselin tienvarsimetsikön pihlajia ja odottelin, että jostakin pyrähtäisi lentoon teeri tai pyy. Niin kuin lähes joka päivä olen nähnyt.

Yhtäkkiä ja yhdessä hujauksessa olin mahallani kylätiellä. Kyynärsauvat tienpenkalla ja mummo aivan kumossa. Tunsin heti, että nyt sattui ainakin polviin. Selassäkin tuntui outo kiristys. Sain jotenkin hamuiltua sauvat hollille ja punnersin itseni seisomaan.  Katsoin suuntaan ja toiseen. Ketään ei näkynyt. Kädet ja jalat vapisivat. Sain puhelimen taskusta, mutta sekin oli ensin tippua tielle ennen kuin sain soitetuksi papalle. Selitin itkuisena mitä oli tapahtunut. Pappa lupasi tulla vastaan. Helpotti, en sentään ollut aivan yksin:)

Otin varovasti askeleita ja koko ajan kuuntelin mitä selkäni sanoisi. Pieni kiristävä tunne tuntui edelleen, mutta jalat toimivat. Kohta Minni-koira pyrähti kotitieltä ja perässä pappa. Hiljaa hiippaillen pääsin kotiin omilla jaloillani. Pappa kulki vierellä "turvamiehenä" ja Minni pyöri ympärillä.

Kotona sitten suihkuttelin haavat ja yritin vielä kaivella pois näkyvillä olevat hiekansirut. Onneksi oli puhdistusainetta ja sidostarvikkeita! Tämän päivän lenkki jäi siis tekemättä, mutta huomenna taas. Yritän olla varovaisempi.